Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.

Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.

Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti... Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa...

Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään... Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, "saatana vittu kippis" -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.

Illan ja koko tämänvuotisen "Mega-Tuskan" päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja "yeah dude awesome" -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.

Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt... Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.

Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä...) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa...

Primordial - Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)

* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.

Saavuimme kaverini kanssa alueelle tällä kertaa päivän aloittaneen Kalmahin aikana. Olin aiemmin epäillyt, etten pitäisi tästä, mutta kun saavuimme paikan päälle ja kuulin kierolta kuulostavan synamaton kaikuvan kesäpäivässä, en voinut olla pohtimatta asiaa uudelleen. Harmillisesti olimme alueella vasta bändin lopetellessa settiään, mutta täytyy sanoa, että bändi toimi paljon paremmin kuin aiemmin missään yhteydessä. Pitänee yrittää päästä näkemään heitä pian uudelleen.

Tässä ihan kokonaan nähdyt keikat:

Sotajumala (esiintyi Inferno-lavalla 14:30-15:15)

Sotaisaa death metaliaan suomeksi esittävä Sotajumala toimii livenä kuin lihaan uppoava luoti, tuntuu luissa asti ja kolisee myös päässä. Bändi oli varmassa kunnossa ja uusi Paratiisin kutsu (josta kehittelin mielessäni myös versiot Paratiisiin kustu ja Parasiitin kutsu ilman mitään tähdellistä syytä), toimi hyvin kaikkine "kuolema"-huutoineen. Yleisökin oli ihailtavan aktiivinen ja bändi hyvässä kunnossa. Hyvä aloitus festaripäivälle.

Behemoth (soitti päälavalla 15:15-16:15)

Puolan black metal -ihme Behemoth tuli ja teurasti. Bändi oli mukavassa vedossa, laulaja karismaattinen kaikkine raamatunrepimisineen ja muutenkin keikka viihdytti. En ole bändin tuotantoon vieläkään erityisemmin perehtynyt, mutta livenä bändi viihdytti jälleen. Ainoastaan päälavan soundit tekivät keikasta välillä aika tasapaksun, mutta onneksi bändi hoiti homman silti mainiosti kotiin.

Primordial (soitti Inferno-lavalla 19:45-20:45)

Voin tietenkin olla vähän jäävi sanomaan, mutta tässäpä olikin koko festareiden ehdottomasti paras keikka! Jo Tuska-ennakoinnissani kehuin bändiä suhteellisen (ja melkein suhteettomankin) ylitsevuotavasti, mutta oikeasti - tässä bändissä vain on Sitä Jotain, enkä käsittääkseni ollut ainoa keikasta täysin viehättynyt ihminen, niin harras, eläytyvä ja tiivis tunnelma pienessä Inferno-teltassa vallitsi. Laulaja A.A. Nemtheanga otti yleisönsä jälleen kerran enemmän kuin hyvin mukaansa, ja keikka toimikin lähestulkoon uskonnollisena elämyksenä, mikä on minun kaltaiselleni kuvia kumartamattomalle henkilölle melko suuri asia. Etenkin upeanmahtava The Coffin Ships ja keikan aloittanut Empire Falls tekivät tehtävänsä. Hienoa oli paitsi bändin, myös yleisön ihailtava omistautuminen asialle - yleisö kun lauloi kaikki kappaleet mukana ja vieläpä oikein. Uskomaton kollektiivinen kokemus, tällaista en ole kovin useasti kokenut. Mahtavaa, upeaa, hienoa. Seuraavaa keikkaa odotellessa. Tästä on hankala pistää enää paremmaksi, ja olen niiiin onnellinen siitä, etten joutunut pettymään lainkaan, vaikka odotin tältä keikalta aika äärettömiä. Täydellistä, sanoisinko. Tuntuu hassulta olla taas ihan rehellisesti fanityttö ja siihen päälle vielä teini-ikäinen. Erotuksena minun ja 12-vuotiaan itseni välillä lienee tässä tapauksessa lähinnä se, että tämän bändin julistetta tuskin tullaan Suosikissa näkemään.

Morbid Angel (varoitus hitaasti latautuvista sivuista) (esiintyi päälavalla 20:45-22:00)

No olihan tämäkin hyvä, mutta pakko kyllä sanoa, että edellisen Elämyksen jälkeen ei tuntunut juuri missään. Pitää siis keskittyä nolosti ulkomusiikillisiin seikkoihin: Yhdysvaltalaisbändin laulajan välispiikit olivat melkoista myötähäpeää herättäviä: "I heard there was some kind of Gay Pride in Helsinki this weekend? I was wondering, if there could be also this Metal Pride, yeaaaah!" (ei sanatarkka lainaus, ihan omasta muististani kaivoin). Itse en lämpene metalliveljeyden korostamiselle ja "uuh jeeh hewy vittu jee hevi on paskimmillaankin parasta!" -meiningille juurikaan, jota laulaja-basisti David Vincent tuntui viljelevän olan takaa, joten tuollaiset spiikit tuon luokan bändiltä tuntuivat lähinnä nolostuttavilta. No, sanoinhan, että keskityin epäolennaisuuksiin. Soitto kulki ja yleisö mylvi, ja kun vielä taivas avasi sadekiintiönsä, oli tunnelma laskevan auringon alla hieno, ja bändiäkin katsoi mielellään. Mutta joka solussa pyöri lähinnä Primordial, eivätkä jalat enää kantaneet kaikesta kivusta johtuen katsomaan keikkaa lähempää. Mutta hieno päätös hienolle festaripäivälle kuitenkin tämäkin.

Suuntasimme vielä kaverini kanssa Nosturiin jatkoklubille kuuntelemaan suomalaista black metalia. Ikäväkseni ensimmäinen bändi, Alghazanth joutui aloittamaan jo 22:30, kun Morbid Angel oli lopettanut kymmeneltä. Siirtymäaikaa Kaisaniemestä Telakkakadulle ei siis jäänyt mitenkään järkevästi. Tästä pyyhkeitä Nosturin suuntaan, sillä jonot puljun ulkopuolella olivat vähän turhan pitkät ja liikkuivatkin aika hitaasti. Näin onneksi kuitenkin noin puolet kyseisen orkesterin keikasta, eikä siitä ole muuta sanottavaa, kuin että toimi. Erittäin hyvin itse asiassa.

Enochian Crescent, muutamilla verisillä tempauksillaan hieman kyseenalaista mainettakin niittänyt mustan metallin sanansaattaja, toimi myöskin hyvin livenä. Bändin "pakollinen hitti", Väkisinkastettu, kruunasi koko keikan. Omalla kohdallani alkoi tosin turnausväsymys jo näkyä sen verran paljon, että keikkaan keskittyminen tuntui paikoitellen astetta haastavammalta tehtävältä. Sama kohtalo osui Hornan keikalle, joka sekin toimi niiltä osin, joilta kykenen sitä järkevästi muistamaan. Ammattimainen ote ja karismaattinen live-esiintyminen eivät jättäne moniakaan kylmäksi.

Lauantaina paras näkemäni keikka oli ehdottomasti Primordialin tarjoama tunti. Myös Alghazanth toimi varsin mallikkaasti.

KYPCK (soitti Inferno-lavalla 15:45-16:30)

Varsinaisesti tämänvuotisen Tuskan aloitti Mokoma, mutta koska saavuimme kaverini kanssa alueelle suhteellisen myöhään, emme ehtineet mokomaa bändiä nähdä, mutta eipä se jäänyt kaivertelemaan sen kummemmin, ja tämän Kypckin, jota olin etukäteen odotellutkin jo, sain kuitenkin todistaa.

Ja petyin. Jotenkin keikka oli paljon vaisumpi kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, jossa bändi yllätti ja upposi upealla show'llaan. Tuskassakin meno oli ihan kohtalaisen menevää, mutta jotenkin etenkin bändin laulajalla tuntui olevan vähän huonompi päivä. Kappaleet tuntuivat vyöryvän eteenpäin jotenkin vähän turhankin saumattomasti. Voisi melkein puhua rutiinikeikasta, mutta se voisi olla jo vähän turhan ilkeää.

Keikan parhaita paloja olivat tyylillä ja tunteella vedetyt 1917 sekä Black Sabbath -laina Black Sabbath, jonka bändi totisesti taikoi oman itsensä kuuloiseksi. Toivottavasti bändiä ehtii vielä nähdä ympäri maita ja mantuja, sillä vaikkei tämä keikka itseäni (osittain ehkä ajankohdastaankin johtuen) lämmittänyt niin hyvin kuin ydinreaktorin hajoaminen voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä, odotan bändin tulevia koitoksia suurella mielenkiinnolla.

Amon Amarth (esiintyi päälavalla 16:30-17:30)

Ruotsista ponnistavan Amon Amarthin jylhä viikinkimetalli kajahti ilmoille heti venäläisten tuulahdusten jälkeen. Jonotin paitoja bändin aloittaessa, mutta kesken jonotuksen oli pakko siirtyä katsomaan itse keikkaa, sillä bändi kuulostikin paremmalta kuin odotin. Tunnin pituinen keikka oli viihdyttävä ja itselleni tuntemattomat biisitkin toimivat jopa päälavan yleensä vähän kehnommilla soundeilla varustettuna.

Yleisö oli bändin menosta vaihtelevan kiinnostunut. Bändinjäsenten sarvista nauttimat drinkit tosin saivat yleisöltä vallan riehakkaan vastaanoton, ja kyllähän pieni juomatauko hienolta näytti. Haluaisin kaikesta huolimatta todistaa bändin vähän pienemmillä lavoilla, sillä tunnelma meinasi välillä valahtaa tympeän puolelle massiivisen yleisön sisältäessä kaikenkirjavaa metallifania pelkkien hurmioituneiden viikinkisotureiden sijasta. Esimerkiksi jollain keskisuurella klubilla nähtynä tunnelma voisi olla paljonkin eeppisempi, mutta niinhän se menee toisaalta jokaisen festaribändin kohdalla.

Carcass (soitti päälavalla 18:30-19:45)

Varmaan monen kohdalla koko kinkereiden odotetuin bändi, onhan tämä brittiretkue kuitenkin kulkenut pitkän taipaleen aina 1980-luvulta asti pitäen kymmenen vuotta hiljaiseloa ennen viimevuotista uudelleenyhdistymistään. Itse en sattuneista syistä ole bändin alkutaivalta todistanut, eikä deathmetallinen grindcore ole koskaan ollut niitä ykkösgenrejäni, mutta odotin silti mielenkiinnolla tämän bändin esiintymistä, etenkin, kun kaverini kehuivat bändiä maasta otsonikerrokseen ennen keikkaa.

Ja kyllähän bändi kieltämättä sai yleisön puolelleen. Soitto kulki (mitä nyt laulaja-basisti Jeffrey "Jeff" Walker unohteli sanoituksia, mutta paikkasi kuitenkin aina mokansa hyvin) ja bändin meininkiä oli ilo katsella. Yleisön tietynlaisen nostalgisen hartauden saattoi tällainen Carcass-maallikkokin aistia ja kuulla jo kaukaa.

Keikkaa varjosti tosin hieman bändin alkuperäisrumpali Ken Owenin puuttuminen, mutta kyseinen herra ei voi fyysisestä tilastaan (oli koomassa joskus vuonna 1999) johtuen ilmeisesti rummutella enää lainkaan, ja hänet onkin bändin uudelleenyhdistymiskiertueella korvannut Arch Enemy -rumpali Daniel Erlandsson. Jeff Walker vastasikin illan parhaasta välispiikistä sanomalla dramaattisesti: "Ken Owen is in a better place" ja pienen tauon jälkeen: "Nottingham."

Entombedin keikkaa en nähnyt, sillä koko Sue-lavan edusta oli ihan täyteen ahtautunut, joten tyydyin osaani keikkaa sivulta kuunnellen. Paha sanoa siitä sen enempää, sillä olinpaikkaani soundit yms. kuulostivat aika puurolta, mutta kaverini ainakin oli keikasta melkoisen haltioitunut.

Dimmu Borgiria en halunnut nähdä vieläkään, ja painuimmekin kaverini kanssa kohti Tavastia-klubia, jossa oli virallisen Tuska-jatkoklubin esiintyjiksi lipussa mainittu hitaammanpuoleista tunnelmointia hyödykseen käyttävä Swallow the Sun sekä uuden polven räminää edustava Medeia. Lisäksi paikalla näytettiin ennen keikkoja metallimusiikkivideoita.

Medeia (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Bändin meno toimi yllättävän hyvin, aiemmin näkemistäni keikoista en ole ollut erityisen vakuuttunut. Bändin laulajana vaikuttaa Rotten Soundistakin tutuksi tullut Keijo Niinimaa, joka hoitaa tonttinsa tässäkin yhtyeessä vallan mallikkaasti. Kappaleet tuntuivat toimivilta ja muutenkin keikka oli viihdyttävä. Saapa nähdä, jos jaksaisi joskus tutustua paremmin tähän bändiin, joskin sen edustama, nopeuteen ja brutaaliuteen luottava meno ei niitä omia suosikkejani olekaan.

Swallow the Sun (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Odotin taas valtavasti tätä keikkaa, onhan tämän bändin musiikki vienyt minut mennessään jo aikoja sitten. Todistin keikkaa hyvältä näköetäisyydeltä, ja kyllähän bändin soitanta taas osui ja upposi vallan hyvin. Bändin syksyllä ilmestyvältä Plague of Butterflies -julkaisulta, joka tullee sisältämään yhden, 35 minuutin pituisen kappaleen, oli settilistaan kelpuutettu n. seitsemän minuutin pätkä, ja se kyllä toimi alkunsa emperormaisuudesta aina viimeisiin henkäyksiinsä saakka ja sai ainakin tämän tyttösen odottelemaan julkaisua suurella mielenkiinnolla. Olin kuullut uutta materiaalia ennenkin jo aiemmin tänä vuonna olleella klubikeikalla. Viime vuoden Hope-levyn tunnelmia on tunnuttu jalostavan astetta julmempaan suuntaan, mutta toisaalta myös tutut herkät elementit loistavat mukanaolollaan.

Lisäksi settilista oli todella onnistunut sisältäen mm. suosikkikappaleitani Out of this Gloomy Lightista Don't Fall Asleepiin. Tämä keikka oli hyvä päätös hyvin alkaneille festaroinneille!

Perjantain parhaat keikat tarjosivat mielestäni Carcass ja Swallow the Sun.

Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.

Primordial

Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow'staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).

Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä "myyvän" sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.

Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.

Esimakua bändin livekunnosta:

Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)

Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories

Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb

(kyseisestä kappaleesta)

Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä...), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).

Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.

Heavy Metal Perse (soitti torstaina Foster's-kaljateltan lavalla kello 21:30 ja oli näin ollen koko tämänvuotisen koitoksen ensimmäinen esiintyjä)

Saavuin paikalle torstaina jo hyvissä ajoin, joten olin jo aika innostuneissa fiiliksissä, kun kello vihdoinkin ylitti iltayhdeksän ja pääsin festarialueen kaljatelttaan odottelemaan Heavy Metal Persettä. Tämä eräänlaisen kulttistatuksenkin saavuttanut sankarimetalliyhtye julkaisi tänä vuonna ensimmäisen, Eripura-nimeä kantavan kokopitkänsä kahdeksannen toimintavuotensa aluksi. Olen ollut yksi niistä, joille bändi on ollut oikeastaan yhtä kuin heidän "se biisinsä", eli:

Legenda Taikamiekasta (kappale tai sen päivitetty versio löytyy yhteensä kolmelta bändin julkaisulta, joista viimeisimpänä Heavy Metal Perseen ja saksalaista power metal -legendaa Gamma Rayta coveroivan Guardians of Mankind -bändin yhteissinkulta nimeltä Legenda Taikamiekasta / Kuninkaidenlaakso, 2004. Matias Palm laulaa myös Guardians of Mankindissa.)

Olen toki ollut tietoinen, että bändin lahjakkuus on paljon muutakin kuin pelkkää tuon kappaleen tarttuvuutta ja hienoutta. Tykkäsinkin keikasta valtavasti. Miesten soittoa oli ilo seurata, ja Matias Palm on laulajana kiistattoman monipuolinen, mikä ääni! Keikalla oli leppoisa tunnelma ja yleisökin otti bändin hyvin vastaan. Todella hyvä aloitus näille kinkereille, mutta täytyy kuitenkin hieman harmitellen myöntää, etten välttämättä innostunut materiaalista niin paljon kuin olisin toivonut, mutta se johtui varmasti lähinnä omista kuningasluokan odotuksistani. Pitää tutkiskella bändin taikamiekkalegendatonta diskografiaa vielä paremmalla ajalla ja omissa oloissa (siten saan yleensä musiikista eniten irti). Legenda Taikamiekasta pitää toivon totisesti elossa!

Shade Empire (esiintyi perjantaina Vihreällä, eli päälavalla, kello 14:00, ja avasi siis ensimmäisen varsinaisen festaripäivän)

Etukäteen vähän pohdiskelin Shade Empiren aikaisen keikka-ajankohdan toimivuutta, mutta painostava ilma ja krapulainen yleisö olikin vallan hyvä pohja bändin teolliselle metallille. Kun Esteri vielä teki goatset ja pisti taivaan vuotamaan vettä, oli tunnelma vallan happosateinen. Vettä tosiaan tuli ja tuli ja tuli. Onneksi yleisöllä ja bändillä riitti kuitenkin virtaa ja keikka sujui mallikkaasti. Myös bändin pyrotekniikat ansaitsevat erikoismaininnan, kovin olivat ihmisennäköisiä kaikissa Red Hot Chili Peppers -sukka-asuissaan. (Lavalle siis kutsuttiin "pyrotekniikka" paikalle, ja se koostui kahdesta muusikonretkusta pukeutuneina jätesäkin ja teipin yhdistelmästä tehtyihin palasiin.)

Settilista oli tuttu ja turvallinen ja kattoi kappaleita bändin kaikilta kolmelta levyltä keskittyen kuitenkin odotetusti tänä vuonna ilmestyneen Zero Nexus -levyn materiaaliin. Jäin kaipaamaan omaa suosikkiani, Human Sculpturea (löytyy esikoislevyltä Sinthetic, 2004), mutta kaikkea ei voi saada... Keikka oli kuitenkin vallan mainio ja sadekin lakkasi jossain vaiheessa.

KYPCK (esiintyi myöskin päälavalta perjantaina viiden aikaan)

Nummirock-ennakoinnissani mainostin odottavani tätä keikkaa (käyttäen sanaa 'mielenkiintoinen' ainakin neljästi) ja voin kertoa, että kyllä kannatti! Aivan mielettömän hyvän keikan tarjosi tämä retkue kiväärinmuotoisine kitaroineen ja punatähtisine hattuineen. Mietin aiemmin, että bändin keikan heikoksi lenkiksi saattaa muodostua kappaleiden hidastempoisuus, mutta eihän se haitannutkaan sitten yhtään, vaan 60 minuutin settiin jaksoi keskittyä vallan mainiosti. Huomasin lumoutuvani materiaalista enemmän kuin mistään muusta hetkeen, ja se oli hyvä havainto. Keikasta jäi todella vakuuttunut fiilis siitä, että tämän bändin mahdollisuudet ovat ainakin omassa karsinassaan todella potentiaaliset. Sbasiba!

Satyricon (soitti päälavalla klo 23-24)

Muuan sattuneesta syystä katsoin vain tämän keikan alkupuoliskon, ja täytyy sanoa, että olin aavistuksen pettynyt. Olisin toivonut, että olisin syttynyt tästä Black Metalin sanansaattajasta asteen enemmän, mutta ei oikein livenä lähtenyt omalla kohdallani. Kaikki oli vain ihan ok:ta / ihan hyvää, ja se on mielestäni aina enemmän negatiivista kuin positiivista, jos puhutaan yhdestäkään taiteenlajista. Olisi pitänyt varmasti nähdä koko keikka, sillä bändin itselleni tutummat biisit oli tietenkin sijoitettu settilistassa juuri loppupäähän. Bändin sivuilla taustalla soinut pätkä uudelta My Skin Is Cold -ep:ltä kyllä maistui. Saas nähdä, josko joskus jaksaisin innostua tästäkin bändistä vähän enemmän.

Nummen “haluan ehdottomasti nähdä” -bändit, joita en nähnyt aikomuksesta huolimatta: Korpiklaani, Watain, Turisas, Axegressor, Hellbox plays Venom, Maiden Invasion plays Iron Maiden

Erityisesti harmittamaan jääneet missaukset: Korpiklaani (muistelin, että olisin voinut Tuskassa tämän nähdä, joten seuraa valinta tämän ja Job for a Cowboyn välillä...), Turisas (ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää, mutta ehkä vielä eräänä päivänä näen tämän...), Watain (syksyllä voisi olla uusi mahdollisuus...)

Nummen “välttelen”-bändit, jotka onnistuin välttämään: In Flames, Norther, Teräsbetoni

Kaiken kaikkiaan jäi todella hyvä fiilis koko festarista taas kerran, viihdyin mainiosti. Ensi vuoden meininkeihin on enää vajaa vuosi, jee! Ja kohtapuoliin sitten onkin jo Tuska, josko siellä näkisi enemmän bändejä...

Valvomista takana 20 h:

Paula Koivuniemi - Kun kuuntelen Tomppaa (samannimiseltä levyltä, 1999; tämä liveversio vuodelta 2006)

Valvomista takana 25 h:

PMMP - Joku raja (levyltä Leskiäidin tyttäret, 2006)

Valvomista takana 28 h:

Mysticum - In Your Grave (levyltä In the Streams of Inferno, 1996)

Valvomista takana 30 h:

Manowar - Heart of Steel (levyltä Kings of Metal, 1988)

Valvomista takana 32 h:

Danny Cavanagh (Anatheman kitaristi, laulaja ja kosketinsoittaja) - Wasted Years (Iron Maiden -cover, alkuperäinen kappale Iron Maidenin levyltä Somewhere in Time, 1986; tämä liveversio tammikuulta 2008)

Kuten saatoittekin jo päätellä, kirjoitan sen Nummirock-raportin vasta, kun olen nukkunut kunnon unet. Silloin ajatuskin kulkee ehkä paremmin. ;) Sitä ennen siis tiedossa lähinnä spontaaneja seikkailuja epämääräisten päähänpistojen maailmassa.

Yhteensä seitsemän suomalaista bändiä esiintyy molemmilla festareilla. Se on mielestäni aika monta samaa ohjelmanumeroa, mutta onneksi näistä seitsemästä kuuntelen ilman suurempia antipatioita viittä bändiä, eikä kukaan pakottane katsomaan niitä kahta muuta, joista en liiemmin syty. Voin myös tietenkin olla järkevä ja tehdä teoreettiset aikataulut molemmille festareille (jotka eivät kuitenkaan koskaan pidä), ja tästä syystä on ihan hyvä, että voin esimerkiksi Tuskassa katsoa Job for a Cowboyn, koska Korpiklaanin olen jo - vahvasti tämänhetkisiin suunnitelmiini luottaen - nähnyt viikkoa aiemmin keskellä metsää. Kätevää!

Nummirockin vasta viime vuonna omalla kohdallani korkanneena voin sanoa, että tunnelmaan jäi kertaheitolla koukkuun. Nummirockin tunnelmassa on jotain ainutlaatuista. Harvoin tulee yhtä paljon saatua uusia tuttavuuksia ties minkä omituisten keskustelujen jälkeen. Frisbeen heittely aamuseitsemältä ja rannalla kaksineuvoiseen smurffiin törmääminen ovat asioita, jotka kannattaa jokaisen kokea jossain vaiheessa. Nummijärven jylhä maisema loputtomasti jatkuvine metsineen ja upeine järvineen on kaunista katseltavaa ja oiva ympäristö maanläheiselle, rehelliselle ryyppäysfestarille. Suosittelen. :) Mikäli tämänkertainen reissu menee yhtä ansiokkaasti kuin viime vuoden esikoisseikkailu Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla, ei taida olla enää ongelmaa tulevien vuosien juhannussuunnitelmia kootessa...

Ajattelinpa tässä käydä nyt läpi ne seitsemän sekä Nummessa että Tuskassa esiintyvää bändiä. Ne ovat siis seuraavat laulu- ja soitinyhtyeet:

Diablo

Icaros (samannimiseltä levyltä, 2008)

Sakara recordsin talliin uusimman levynsä myötä siirtynyt Diablo teki yllättävän tarttuvan uuden singlen. Olen bändiltä tykkäillyt aiemmin parista muustakin satunnaisesta kappaleesta (esim. loistava Read My Scars vuodelta 2003), mutta muutoin bändin meno ei ole itseäni liiemmin kiinnostanut. Olen vierastanut bändin "äijätyyliä", koska olen aina yhdistänyt sen junttimaisuuteen. Tämä kappale siis yllätti positiivisesti, ja saattaa olla, että Nummessa katson tämän yhtyeen livekunnon usean vuoden tauon jälkeen.

Kalmah

The Groan of Wind (levyltä The Black Waltz, 2006)

Listasijalle 17 uudella For the Revolutions -levyllään noussut "suometallia" esittävä Kalmah-yhtye ei ole tähän mennessä onnistunut itseäni vakuuttamaan kuin musiikkivideollaan, jonka satuin näkemään Musiikki-tv:n eräässä jaksossa tässä taannoin (en valitettavasti löytänyt kyseistä videota YouTubesta). Bändin kiinnostus soihin ja etenkin soilla eläviin ölliäisiin on mielestäni ihan kiehtova aihe tehdä kappaleita. Olen bändin todistanut livenä muutamaan kertaan ja täytyypä vielä katsella, jaksanko tulevilla festareilla paneutua bändin meininkiin.

Kiuas

Conqueror (levyltä The New Dark Age, 2008)

Olen Kiuaksen/Kiukaan (mistä näitä tietää...) nähnyt ainakin kolmesti, enkä vain ole innostunut heidän "eeppisestä metallistaan". Ihan menevää, muttei herätä minkäänlaisia tunteita minussa. Hyvänkuuloinen laulaja tosin.

Korpiklaani

Tervaskanto (samannimiseltä levyltä, 2007)

Kuudennen studioalbuminsa Korven kuninkaan tänä vuonna julkaissut Korpiklaani (varoitus epävakaista sivuista, ainakin oman tulikettuni saivat jämähtämään aika ansiokkaasti) on yksi niistä bändeistä (mm. Turisaan lisäksi), jotka olen onnistunut välttämään festareilla ja muissa riennoissa. Tänä vuonna vahinko otettakoon takaisin, sillä en malta kuulla tämän bändin menoa livenä. Veikkaan, että tiedossa on energinen esiintyminen.

KYPCK

1917 (debyyttilevyltä Cherno, 2008)

Suomalaisittain Kurskiksi taipuva venäläistä doom metalia soittava bändi, jossa soittavat mm. tuottajana mainetta niittänyt Hiili Hiilesmaa sekä Sami Lopakka (mm. ex-Sentenced), on ollut tämän metallivuoden mielenkiintoisimpia tapauksia. Bändin omintakeinen tyyli yhdistettynä venäjän kielellä esiintymiseen on mielenkiintoinen yhdistelmä, jonka live-esiintymistä en malta odottaa. Tietenkin doom metalin kanssa sompaillessa on aina vaarana, että live-esiintymiset ikään kuin lössähtävät yksinkertaisesti musiikin "hitauden" vuoksi. Mielenkiinnolla odottaen.

Mokoma

Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)

Lukuisia palkintojakin voittanut, lähes jokaisilla festareilla esiintynyt ja esiintyvä metallisen suomirockin pioneeri Mokoma tuskin esittelyjä kaipaa. Kultalevyn vuonna 2006 julkaistusta Kuoleman laulukunnaat -albumista juuri pokannut bändi on kova tekemään kansaan uppoavia hittikappaleita ja livenäkin toimii vallan mainiosti (olen todistanut heiltä noin kuusi keikkaa). Tasavarma esiintyjä ja monenlaisen musiikin ystäviin vetoava bändi on ikään kuin takuubändi kaikilla festareilla - aina riittää yleisöä ja meininkiä. Olen vähän miettinyt, kokeeko bändi kenties pikkuhiljaa inflaation, sillä niin suurta sen näkyvyys tällä hetkellä tuntuu olevan. Itse myönnän avoimesti, että Mokoma täällä, Mokoma siellä -ilmiö alkaa jo kieltämättä kusta muroihinsa. Mutta ehkä sitä pitää silti takoa, kun rauta on kuumaa, vai mitä sanotte?

sekä

Shade Empire

9in1 (levyltä Zero Nexus, 2008)

Kuopiosta ponnistavan Shade Empiren meininki toimii itseeni kausittain aivan täydellisesti. Bändin menossa on jotain kummaa kieroutta, joka uppoaa itseeni tällaisessa yhteydessä kuin se kuuluisa veitsi lihaan Peran grillijuhlissa. Karismaattinen laulaja vaikuttaa paljon, ja tältä yhtyeeltä sellainen löytyy Juha Harjun muodossa. Tänä vuonna jo kerran bändin livekunnon todistaneena en voi kuin odottaa mahtavaa keikkaa.

Nummen "haluan ehdottomasti nähdä" -bändit: Korpiklaani, KYPCK, Shade Empire, Satyricon, Watain, Heavy Metal Perse, Turisas, Axegressor, Hellbox plays Venom, Maiden Invasion plays Iron Maiden

Nummen "välttelen"-bändit: In Flames, Norther, Teräsbetoni

Nummirockin artistiesittelysivu

Etukäteisspekulaatio on aina ah, niin hauskaa, vaikka itseni ja yleisen festarihengen tuntien juuri mikään ennalta suunnittelemani asia ei loppujen lopuksi mene lainkaan suunnitelmien mukaan.

Jälkeenpäin saattaa tulla ihastelevaa tai kivenkatkuista raporttia festarista, varautukaa siis. ;) Sään on luvattu olevan täynnä sadetta ja ukkosta, eli saattaapa olla, että tulee uitua mudassa koko juhannus!

HBO:n ja minun välinen taival on verrattaen pitkähkö. En muista, lähtikö se liikkeelle Sinkkuelämästä vai Mullan alla -sarjasta, mutta niistä lähtien olen seurannut suurella mielenkiinnolla kyseisen maksullisen jenkkikaapelikanavan liikkeitä ja tuotantoja ja ottanut haltuun sarjoja aema. (ajalta ennen Mullan alla -sarjaa). Tässä esittelen suurimmat suosikkini HBO:n draamasarjoista (ilman kuvia, pahoittelen) niille, jotka ovat säästyneet näiden sarjojen mediahypeltä:

Kylmä rinki (Oz), 1997-2003 (kuusi tuotantokautta)

Kylmä rinki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Nelonen uusi sen kokonaisuudessaan pari vuotta sitten. Sarjan tapahtumat sijoittuvat siis Oswald State Maximun Security Penitentiary -vankilaan (katunimeltään Oz) ja etenkin sen vaarallisten vankien kokeelliselle Emerald City -osastolle, jossa vangeilla on erilaisia velvollisuuksia ja vapauksia enemmän vankilan muihin osastoihin nähden. Sarja paneutuu erirotuisten vankien välisiin konflikteihin ja muutenkin vankien väleihin toistensa sekä vankilan henkilökunnan kanssa. Myös jenkkilän vankiloihin liittyvä byrokratia tulee tutuksi sarjan myötä. Kylmän ringin erikoispiirre on, että kuka tahansa sen päähenkilöistä saattaa kuolla ihan yhtäkkiä missä tahansa vaiheessa sarjaa.

Sarjan äärimmäisen tiuhaan vaihtuva henkilöhahmogalleria, hyvin kerrotut ja uskottavat juonikuviot, mieleenpainuvat tapahtumat (esimerkiksi se, kun Lee Tergesin näyttelemä hahmo Tobias Beecher sai vankilaan lähetyksenä poikansa kämmenen J.K. Simmonsin tähdittämältä Hank Schillingeriltä heidän välistensä riitojen seurauksena) ja jatkuvat tarinat (esimerkiksi Dean Wintersin näyttelemän Ryan O'Reilyn pakkomielteinen rakkaus vankilan sairaalatohtoria, Dr. Nathania kohtaan), sarjan tarkat väkivaltakuvaukset sekä poliittinen epäkorrektius vetivät puoleensa viikko toisensa jälkeen, jakso jaksolta. Kyseiseltä uusintakierrokselta minulta jäi välistä ehkä tasan 60 minuuttia, niin tarkasti sarjaa katsoin, tallensin ja seurasin. Sarjan rehellinen ja reilusti överiksi vedetty, mutta siltikin uskottavan oloinen ote, eivät voineet jättää minua kylmäksi. Voin suositella sarjaa niille, jotka kestävät katsoa silmien viiltämistä ja homoeroottisia kohtauksia, ja haluavat siihen päälle myös oikeasti sisältöä upean ja puhuttelevan juonen muodossa.

Mullan alla (Six Feet Under), 2001-2005 (viisi tuotantokautta)

Fisherin hautaustoimistoperhe ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä, vaikka perheen idyllinen kulissi tuntuukin sarjan alkaessa olevan päällepäin kuosissaan. Vähitellen perheenjäsenistä alkaa paljastua ties millaisia piirteitä (esimerkiksi perheen äidin neuroosit ja esikoispojan kommunikointi kuolleen isänsä kanssa), ja sarjan huumori on koko ajan mustaa, tai vähintään vahvan tummanharmaata.

Aivan täydelliset roolivalinnat näyttelijöiden kohdalla tässä sarjassa, he ovat omiaan ylläpitämään sarjan vinoutunutta tunnelmaa. Toimii, toimii, toimii. Lisäksi jokainen jakso alkaa kuolemalla, sekin toimii. Sarjan käsikirjoittajat ovat saaneet toden teolla käyttää luovuuttaan erilaisten kuolinsyiden keksimisessä, siitä heille kunnia ja kiitos. Eniten puistatti erään jakson alku, jossa nainen perheväkivallan seurauksena kaatui otsa edellä teräkynttelikköön. Huh.

Valitettavasti en ole vielä nähnyt sarjan puoltatoista viimeistä kautta, sillä vhs-aikana nauhoitteluun tuli niin usein ongelmaa, että luovutin suosiolla ja päätin vielä jonain päivänä vahdata nuo kaudet jossain. Puoli kautta olenkin jo saanut tuon päätöksen jälkeen katsottua ystäväni luona, mutta vielä riittää ihasteltavaa (ja itkettävää myös).

Sinkkuelämää (Sex and the City), 1998-2004 (kuusi tuotantokautta)

Tuntuu niin törpöltä esitellä tätä sarjaa, sillä en usko, että kukaan, joka seuraa muotia, televisiota, elokuvia tai ylipäänsä viihteellistä mediaa, on voinut tältä välttyä edes niin halutessaan. Sarja kertoo kuitenkin neljästä kolmi-nelikymppisestä sinkkunaisesta New Yorkissa. Jokainen jakso pursuilee vaatteita, kenkiä, seksiä, pseudofilosofista (uusin suosikkisanani) ihmissuhdepohdintaa sekä ystävyyden ja Manhattanin ylistystä. Sarjasta on paha sanoa enää mitään, mikä kuulostaisi yhtään tuoreelta näkökulmalta, mutta tämä sarja on kuitenkin viihdyttänyt useiden vuosien ajan. Ja viihdyttää yhä jokaisella katsomiskerralla.

Lisäksi voin suositella HBO:lta ainakin näitä: Big Love (lahkoon kuuluvalla perheenisällä ja liikemiehellä on kolme vaimoa), Entourage (wannabe-tähdenalut bilettävät)
...ja häpeillen tunnustaa, että näihin olen vasta paneutumassa (mutta sitäkin suuremmalla innokkuudella): Taistelutoverit (parhaalta sotasarjalta ikinä vaikuttava 10-osainen eepos tekijätiimiltä Hanks/Spielberg), The Sopranos (mafiaperheen seikkailut... ja kuinka sitten kävikään)

YLE ilahdutti aiemmin tänä vuonna ilmoittamalla, että on ostanut kaikki oikeudet HBO:n sarjoihin. Jatkossa on siis mahdollista nähdä näitä laatusarjoja ilman mainoksia, ja toivon totisesti, että YLE ei sijoita sarjoja keskiviikkoyöhön, vaan laittaa ne niille kuuluville ohjelmapaikoille iltakymmeneen. Tästä pääset YLEn HBO-kampanjasivulle. Tänä vuonna odotettavissa vielä Taistelutovereiden lisäksi ainakin Sopranosia sekä muutama uusi sarja. Myös tv-elokuville ja erikoisohjelmille on ilmeisesti varattu muutamia paikkoja. Tap tap!

En kuuntele radiota oikeastaan lainkaan, joten minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä biisejä radiot tuputtavat kuuntelijoille kesähitteinä, enkä niitä aiokaan tässä pohtia. Luettelemani kappaleet olen kaivanut oman päänsisäisen radioni aikaansaamalta soittolistalta. Tässä osa suosikeistani:

Terassille; ison porukan, jossa kaikki eivät tunne toisiaan, illanviettoon; kaupunkifestareille:

PMMP:n Kesäkaverit (levyltä Leskiäidin tyttäret, 2006)

Festareille:

Saxonin And the Bands Played On (levyltä Denim And Leather, 1981)

Epämääräisiin yöpohdiskeluihin:

Sopor Aeternus -bändin We Have A Dog to Exercise (levyltä La Chambre d'Echo - Where the Dead Birds Sing, 2004)

Sadepäiviin, ja etenkin niihin hetkiin, kun on kastunut kaatosateessa tai juossut koko päivän hoitamassa käytännön asioita, jotka eivät ole hoituneet kaikkien paikkojen ollessa auki kesäaukioloaikojen mukaan, eli kiinni:

Bon Jovin It's My Life (levyltä Crush, 2000) akustisena versiona

Jälleen öisiin (ihmissuhde?)pohdiskeluihin, mahdollisesti myös festareille hoilotettavaksi (tietenkin leirintäalueella jonkun säestäessä menoa mukanaan raahaamalla epävireisellä Landolalla); humalan johdattamiin "vitsi tää on ihan mun elämästä" -hetkiin:

HIMin Gone With the Sin (levyltä Razorblade Romance, 1999)

Reissuun (muistakaa nopeusrajoitukset):

Manowarin Wheels of Fire (levyltä Kings of Metal, 1988)

Urheiluun:

KISSin vokalisti Paul Stanleyn Live to Win (herran samannimiseltä soolodebyytiltä, 2006)

Lista karkaa taas käsistä, joten lopettelenpa tähän.

Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.

Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan "ihan kiva". Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.

Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.

Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.

Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? "Hyvä hyvä". (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)

(kuvan lähteenä MTV3)

En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.

Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat "omalta itseltään" läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä... Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.

Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.

Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa... En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen "näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti" -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.

Historiani musiikin parissa ulottuu aina varhaisimpiin ikävuosiin, jolloin nautin lastenlauluista. Aatsipoppaa vaan. Pyysin myös puhumaan opittuani äitiäni olemaan laulamatta, mikä johtui mahdollisesti hänen epäpuhtaista nuoteistaan... (Anteeksi, äiti.) Peruskoulussa olin myös seitsemän vuotta musiikkiin painottuneella luokalla. Ne alakoulun musiikkitunnit varsinkin olivat aivan loistavaa aikaa.

Musiikkimakuni on suhteellisen laaja, mutta painottuu kuitenkin eniten metallipuolelle. Lempibändejäni ovat Mustan Kuun Lapset, Katatonia, Anathema, Swallow the Sun, Bathory, PMMP ja Moonsorrow, jos mietin pitkäaikaisimpia lempiyhtyeitäni, ja uusimpina "mahdollisesti pitkäaikaisina" suosikkeina voisin mainita bändit Primordial, Armour, Spiritual Front ja W.A.S.P. Lisäksi kuuntelen paljon monia muitakin bändejä, mutta niiden luettelemiseen kuluisi ehkä hiukan turhan paljon aikaa...

Olen aina kokenut musiikin voimakkaasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman sitä. Minuun vetoavat erityisesti tietyt kappaleet, eikä minulla ole pakkomiellettä kuunnella levyjä kokonaisuuksina. Kiinnyn hyvin helposti yksittäisiin kappaleisiin, ja saatan kuunnella niitä tunti- ja jopa päiväkaudet putkeen. Sen vuoksi tätä tekstiä on haasteellista kirjoittaa, sillä elämässäni on ollut valtava määrä tärkeitä kappaleita, joista on vaikea seuloa ne eniten vaikuttaneet, mutta yritän silti.

Ensimmäisellä sijalla on itseoikeutetusti Johnny Cashin Hurt levyltä American IV: The Man Comes Around (2002). Kappale on cover Nine Inch Nailsin alkuperäisestä kappaleesta (Trent Reznorin säveltämä ja sanoittama veisu löytyy NIN-levyltä The Downward Spiral, 1994).

Tämä Cashin versio teki minuun lähtemättömän vaikutuksen jo vuosia sitten, ja yhä edelleen se liikuttaa joka kerta sitä kuunnellessani. Alkuperäisversio ei minuun niinkään vetoa (se on liian pihinää makuuni), mutta Cashin persoona ja ääni yhdistettynä akustiseen taustaan sen sijaan vaikuttaa ainakin tähän kuulijaan. Jos kehtaisin, sanoisin, että näin kappale olisi alunperin pitänytkin tehdä...

Cashin olemus tuo kappaleen sanoituksiin uusia vivahteita eikä häntä kuunnellessaan voi kuin vakuuttua siitä, että mies laulaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Myös kappaleen musiikkivideo on liikuttava. (Kyllä, olen aikamoinen itkupilli toisinaan.) Miehen toteava ja rehellinen sävy riisuu kappaleesta kaiken ylimääräisen draamahakuisuuden, ja pelkistettynä tällaiseen muotoon se toimii suurempana elämyksenä kuin useimmat muut kipaleet yhteensä.

Balladilinja jatkuu... W.A.S.P.:in Sleeping (in the Fire) (bändin debyyttilevyltä W.A.S.P., 1984) on järisyttävän hieno kappale, josta vaikutuin myöskin jo vuosia sitten. Kappaleet sanoissa on jotain minuun vahvasti vetoavaa, etenkin kertosäe "the passion and all the pain are one" -toteamuksineen herättää aina suuria tunteita. Mikä Tunne! Mikä Blackie Lawlessin ääni! Mikä kitarasoolo! Oooh! Toimii. Yhä edelleen, aina vaan.

Motörheadin God Was Never On Your Side (levyltä Kiss of Death, 2006) kolahti Cashin biisin tavoin kertalaakista. Tätä onkin tullut sitten viimeisen vuoden aikana kuunneltua "parit" kerrat. Lemmyn ääni on aina Lemmyn ääni, eipä siitäkään muuta voi sanoa, kuin että kokemuksen tuoma varmuus (ja viskin tuoma raspi ;)) vetoavat minuun valtavan paljon. Ja akustinen tausta tietysti myös. Sanoituksissa on myös voimaa, ja Lemmyn tulkinta tekee niistä entistä vaikuttavammat.

Mustan Kuun Lasten vuonna 2003 julkaistulta Kauniinhauta-levyltä löytyvä "balladi" (tuliko tämä teille yllätyksenä edellisten jälkeen?) Augur on ollut jo vuosikaudet minulle erittäin tärkeä biisi. Tämän kanssa olen räpiköinyt teinivuosieni angstien ja nykyvuosieni fiilistelyhetkien läpi, toimii joka kerta. Etenkin "talvi loputon / ota vastaan" -kohta on erittäin voimakas. Muutenkin Mustan Kuun Lapset on jo pitkään ollut kaikista tärkein yhtye minulle huolimatta siitä, että viime aikoina monet muut bändit ovat ottaneet jalansijaa. Tämän kappaleen lisäksi bändin parhaimmistoa edustavat minulle myös esimerkiksi kappaleet Veritanssi, Talviyön tanssiinkutsu sekä Suruntuoja.

Katatonian Evidence (levyltä Viva Emptiness, 2003) kuuluu ehdottomiin suosikki"hitteihini". Mikä tarina! Katatonian vinoutunut tunnelma vetoaa itseeni kuin bakteerit lävistyshaavaan, myös laulaja Jonas Renksen äänen pelkistetystä vivahteikkuudesta (yrittäkää ymmärtää) pidän valtavasti. Kappaleet ovat tarttuvia ja sanoitukset ajoittaisesta kliseemäisyydestään huolimatta vallan mainiot. Toimii! Tämä Evidence-kappale soi todella usein baareissa, joissa käyn, ja silloin alkaa kyllä kieltämättä laulattaa. Katatonialta voisin mainita kyllä erikseen vielä kymmenen lempparia, mutta paljastettakoon tässä vaikkapa kappaleet Teargas (sydänsurubiisien ehdotonta aatelia), Don't Tell a Soul (voiko olla upeampaa kuin "please, don't tell a sooou-u-u-l" -kohta?) ja Deadhouse (se kertosäe, se kertosäe).

Bändiltä Swallow the Sun olisin halunnut laittaa tähän ennemminkin joko kappaleen Silence of the Womb tai Fragile, mutten löytänyt niitä tuubilasta, joten valkkasin sitten tämän "kolmossijalaisen", kappaleen nimeltä The Morning Never Came, joka löytyy bändin samannimiseltä debyyttialbumilta (2003). Bändin kappaleiden tunnelma on mielestäni jotain hyvin omintakeista, yhtä aikaa rujoa ja herkkää, vinoa ja suoraa, ja tuollainen yhdistelmä tuntuu toimivan minuun hyvin usein. Pidän siitä, miten bändi käyttää koskettimia hyödykseen musiikissaan. Myös monipuoliset vokalisoinnit iskevät, pidän puhtaiden osuuksien ripottelusta örinöiden/korinoiden/yms. väliin, etenkin, kun se kuulostaa täysin luonnolliselta laskelmoidun sijaan. Tässä kappaleessa iskee etenkin sanoituspuoli, ja rakastan noita kitarakuvioita.

Fragile Dreams (levyltä Alternative 4, 1998) on ehkäpä Anatheman suurin "hitti", ja koska se oli omalla kohdallanikin ensimmäinen kosketus bändiin, valitsin sen tähän. Mitä tuosta voi sanoa? Loistava kappale, loistavat sanat, loistava tunnelma, loistavaa soitintyöskentelyä, loistavat laulut, loistavaa tulkintaa, loistava kokonaisuus. Ei kai siinä sen kummempia... Olen aina mieltänyt Anatheman ja Katatonian "sisaryhtyeiksi", vaikkei niillä loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ole. Niputan ne kuitenkin tavallaan samaan luokkaan; molempien meno on paikoin todella surumielistä (tai ei oikeastaan paikoin, vaan koko ajan), mutta Katatonian olen aina mieltänyt "julmemmaksi" ja epätoivoisemmaksi, kun taas Anatheman herkemmäksi ja haikeaksi. Tämä saattaa johtua myös soundimaailmasta, jonka miellän Anatheman kohdalla jotenkin "orgaanisemmaksi". Muita suosikkibiisejäni tältä bändiltä ovat esimerkiksi One Last Goodbye, Better Off Dead (Bad Religion -laina) sekä Are You There?

Nick Cave and the Bad Seeds vierailevana tähtenään tuolloin hyvinkin nuori Kylie Minogue levytti vuonna 1996 Murder Ballads -levylleen tämän maailman ehkäpä hämmentävimmän rakkauslaulun Where the Wild Roses Grow. Miettikää nyt: Herkkä tulkinta kohtaa sanoituksissaan ruusunpunaiset huulet ja lopulta myös hampaisiin istutetut kukat. Nerokasta, sanoisinko. Muuten tutustumiseni Caveen on jäänyt toistaiseksi melko vähäiseksi, vaikka olenkin hypistellyt herran (+ yhtyeidensä) levyjä kaupoissa ties kuinka monesti. Mutta vielä jonain päivänä...

Bathoryn Hammerheart levyltä Twilight of the Gods (1991) koskettaa ja koskettaa aina vaan. Kappaleen on alunperin säveltänyt englantilainen Gustav Holst (1874-1934). En tiedä alkuperäisestä versiosta sen enempää, mutta Bathoryn kappale sen sijaan on yksi mahtipontisimmista kappaleista, joita olen kuullut. Paitsi että biisi assosioituu päässäni wanhan ajan Ruotsiin ja fiilistelyyn rannikolla, se myös herättää tunteita omaan elämään liittyen. Etenkin rivit "For the ones / who stood me near / and you few who were me dear / I ask of thee to have no doubts and no fears", niissä on sitä jotain. Muita suosikkejani Bathorylta ovat mm. kappaleet One Road to Asa Bay ja Under the Runes.

Voi ei, nyt minulle tuli kyllä vahvasti sellainen tunne, että tämä kirjoitus on yhtä suurta informaatioähkyä. No, koettakaapa kestää, sillä kjäh kjäh, en aio lyhentää tätä. No, kompromissin tein kyllä siinä, etten jatkanut tuota listaa tämän pidemmälle, vaikka kappaleita löytyisi vielä vähintään yhtä suuri määrä. Tuossa nyt kuitenkin niitä vaikuttavimpia.

Toivotan kaikille elämyksellisiä hetkiä musiikin parissa!

Loistava keli, saatiin clippejäkin aika monta mutta niitä en vielä laita.

Laitoin ekat kuvat flikristä blogiin.

Barceloona on rento kaupunki: zikonsky-meininkiä ja minä tykkään siitä.

-RAimo

Sarjan vetovoima piilee vedenpinnan alla, jossa sattuu ja tapahtuu. Meribiologin sukellusveneeseen ilmestyvät massiiviset hampaanjäljet 2000 metriä merenpinnan alapuolella, kun toisaalla sukeltaja jää turvanauhasta kiinni harppuuna-aseeseensa ja joutuu jättikokoisen neliraajaisen otuksen vetämänä syvyyksiin. Lisäksi pikkupojan merestä löytämä muna kuoriutuu kotiakvaariossa, hajottaa lasihäkin ja pötkii pakoon talon yläkerran kylpyhuoneeseen.

Mikä on tuo salaperäinen otus? Onko sama laji kaikkien sattumien takana? Näitä pohdintoja saa pyöritellä mielessään kokonaisen viikon - kiitti vaan.

Itse asiassa sain jo tahtomattani vastauksia netistä. Ironista kyllä, Surface ei pysynyt pinnalla Jenkeissä. Sarja on ilmeisesti lopetettu kesken ensimmäisen tuotantokauden. Voi paska!

Suomi oli meille tilaisuuksien maa. Pärnussa ei töitä riittänyt, joten vanhempani päättivät käyttää presidentti Koiviston suoman tilaisuuden. Karjalassa asustaneen rikkaan sukumme riisto korvattiin tilaisuudella muuttaa takaisin.

Kun tulimme maahan, meillä oli mukana vain kaksi urheilukassillista vaatteita – ei muuta omaisuutta. Vanhempani olivat toiveikkaita mahdollisuuden suhteen. Isälläni oli valmiiksi työpaikka raksalta, mutta äitini joutui jäämään kotiin vahtimaan minua. Sen piti riittää aluksi. Olihan äitini kuitenkin saanut ekonomin koulutuksen Tarton yliopistosta. Ei kestäisi aikaakaan kun akateemisesti koulutettu ihminen saisi hyvän työpaikan, eihän.

Pari vuotta meni ohi nopeasti. Olimme muuttaneet monen käännöksen kautta Itä-Helsingin Vesalaan. Isäni puursi edelleen raksalla, äitini huonopalkkaisessa työssä ja minä esikoulussa. Jouduin viimein suomalaisten keskuuteen ja opettelin uutta kieltä. Ensimmäinen oppitunti meni pieleen, kun huomasin sopertavani saippuakuplista jotain ei-viroa toiselle samanlaiselle toverille. Suomalaisilta kavereiltani sitten opin suomea. Kunnes muutimme jälleen.

Ympäristö vaihtui hieman lupaavammaksi. Meidän kelpasi asua kaksiossa Pikku-Huopalahdessa. Samalla kun vanhempani junnasivat vanhassa tilanteessa, minä menin ala-asteen ensimmäiselle luokalle Meilahdessa. Koko kouluvuoteni meni uusia temppuja opetellessa. Urakan etappi päätyi huonoon todistukseen, mutta se anteeksi annettakoon. Olin oppinut kielen ja sopeutunut viimein.

Ala-asteen vuodet hurahtivat kuin siivillä. Viimeisenä vuotena olin jo saanut aikaan vakuuttavan keskiarvon. Päätin tuolloin jatkaa parempaan kouluun, jollaiseksi osoittautui Pohjois-Haagan yhteiskoulu. Ainakaan tunneilla ei ollut urheiluluokalla tylsää. Kaikki meni nappiin ensimmäisenä vuonna. Toisena sain pahemman luokan rasitusvamman kantapäihini, jolloin hylkäsin vaivihkaa todelliset urheilulliset tavoitteeni. Unelmat sirpaleena jatkoin elämääni ja paransin koulunkäyntiäni. Löysin uusia tavoitteita.

Jatkoin tietäni yläasteen jälkeen eliittilukioon, Munkkiniemen yhteiskouluun. Opiskelen siellä itse asiassa edelleen. Mutta valmistun keväällä.

Olen saanut Suomesta loistavan koulutuksen, mikä luo vision valoisasta tulevaisuudesta. Siitä jään ikuisesti kiitollisuuden velkaa.

Perheemme talouskin on nykyään taattu, sillä vanhempani ovat saaneet vuosien ahertamisen jälkeen hyvät työpaikat. Kirjoitan blogia Vantaan omakotitalostamme, jonka ostaminen oli arvokkaampi saavutus kuin olisin osannut toivoa. Ainakaan silloin kun olin talsinut Suomessa yhden päivän. 15 vuotta sitten.

Aluksi muutaman sadan ihmisen jono ohjattiin Clubin ulkopuolelta auditorioon. Jännittynyt yleisö sai nauttia valkokankaalta huvittavan mainospuheen jälkeen uuden Pleikkarin antimia. Erikoisuutena liikkuvaa kuvaa maustettiin häikäisevällä valoshow’lla ja jotenkuten synkkaavalla pyrotekniikalla. Pelikuvan lisäksi nähtiin televisiossakin pätkissä esitetty mainos kokonaisuudessaan. Kummastuksekseni kampanjan idea vain jäi vähän epäselväksi, mutta elämä on laiffii.

Parinkymmenen minuutin esityksen jälkeen matka jatkui auditoriosta yökerhon puolelle. Tyylikäs paikka oli koristeltu mukavasti kymmenillä Pleikkareilla ja sopivalla rekvisiitalla. Lisäksi vieraiden kylläisyydestä huolehdittiin mallikkaasti: monipuoliselta noutopöydältä saattoi edetä tankkaamaan ilmaiselle kaljahanalle. Edes etukäteen jaettuja Playstation-dollareita ei tarvittu koko tilaisuudessa.

Kun ensimmäiset santsaukset saatiin tehtyä, asetuimme KonsoliFINin ylläpidon kesken pöytään istuskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Suuren osan joukkiosta tapasin ensimmäistä kertaa, joten oli hauskaa tavata kasvoja nimimerkkien takaa. Kirsikkana kakun päällä totesin uudet tuttavuudet todella mukaviksi ja hienoiksi tyypeiksi.

Illan edetessä tuli hinku käydä kiertelemässä paikkoja vähän tarkemmin. Alakerran katsastuksen jälkeen piti suunnata kerros ylemmäksi. Omaksi yllätykseksi paikalta löytyi kolmisen tatuoijaa, jotka ilmeisesti heilauttivat talttaansa ilmaisena palveluksena. Sen enempää mustetaiteiluun huomiota kiinnittämättä oli pakko nähdä alue, jossa ei saanut kuvata. Muutaman minuutin jonotuksen jälkeen edessä oli lasiseinä, jonka takana harrastettiin jotain Sims-simulointia.

Kaiken kaikkiaan juhlat olivat mahtavat, mistä suurimmat kiitokset kuuluvat luonnollisesti Nordisk Filmille. Nyt myös Playstation 3 on julkaistu tyylillä, joten konsolisodan voi julistaa alkaneeksi. Jää kaikkien nähtäväksi, kuka vetää pisimmän korren.

Hetken ajan hinnaston katselemisen jälkeen olin valmis tilaamaan French Dogin. Annoin kohteliaalle kassaneitoselle Electronin vingutettavaksi. Harmikseni hän kuitenkin onnistui viemään 40 senttiä ylimääräistä. Tilauksen peruutuksen sijaan neitokainen tarjoutui antamaan hyvitykseksi pienen limun.

Onneksi Essolla normaali hinta on 3,2€ sisältäen (isomman) limun. Turistihinnoilla olisin oikeasti joutunut pulittamaan 5€.

Lyhyen odottelun jälkeen sain käteeni lämpimän French Dogin. Vaan kuinkas ollakaan, perinteinen hodari pääsi yllättämään erikoisuutensa takia. Ensinnäkin tämä samainen neito oli onnistunut lisäämään mausteet kuin pornoleffassa konsanaan. Noh, servetillä sain hodarin sellaiseen kuntoon, etten joutuisi pesemään vaatteitani ja käymään suihkussa ruokailun jälkeen. Hetkeä myöhemmin sitten huomasin leivän sisällä olleiden mausteiden valuvan käsilleni, sillä leivässä oli iso reikä. Siitäkin selvittiin kikkailemalla, kunnes pääsin hodarin viimeisille palasille. Loppupää leivästä oli yhtä kovaa kuin kaapissa puoli vuotta seisonut limppu. Hampaiden kestävyystestin läpäistyäni oli aika lähteä kotiin.

Jotain saattaa naurattaa, kun jaksan kirjoittaa tällaisesta, mutta kokemuksesta kertynyt vitutus vaati avautumaan. Ylihinnoiteltua turistimyyntiä tuskin kukaan haluaa Helsinkiin. Souvenirs ja kallista paskanmakuista ruokaa, kiitos, tilasi kiinalainen kahvilassa.