Kirjoja julkaistaan selvästikin paljon. Niitä julkaistaan myös muista syistä kuin kaunokirjallisista syistä. Vaikka teos on tekijälleen tapahtuma, ei se sitä näytä olevan lukijoiden massalle, eikä näin ollen ole ihme, jos lukijan on vaikea löytää tiettyä teosta. Kirja, vaikka kuinka arvokas ja hyvä onkin, on vaarassa joutua pölyttymään kirjaston perimmäiseen nurkkaan.

Joku esitti joulun tiinoilla Helsingin Sanomien yleisönpalstalla ehdotuksen siitä, miten lapset ja nuoret saadaan innostumaan lukijoista: jos idolit lukevat niin nuorisokin innostuu. Väite sai tukea, kun näin taannoin terveellistä ruokailua käsittelevän brittidokkarin. Siinä kasviskielteiset muksut saatiin tykkäämään kasviksista positiivisen idoliesimerkin kautta. Idoli mussuttamaan koulun ruokalaan kasviksia ja puhumaan terveen elämäntavan puolesta. Vielä hurjempi oli koe, jossa lapsille annettiin välitunnilla kuivattua mangoa ja rusinoita. Alussa molemmat olivat yhtä suosittuja ja molemmista tykättiin yhtä paljon. Kun rusinoiden saantia hankaloitettiin, alkoi niistä tulla vähitellen suositumpia ja halutumpia, muksut repivät niitä suorastaan käsistä. Loppukyselyssä yhtä lukuun ottamatta kaikki muksut sanoivat pitävänsä rusinoista enemmän kuin mangoista.

Tällä logiikalla kirjat kiinnostaisivat, ne suorastaan revittäisiin käsistä, jos ne olisivat harvinaisia ja niitä saisi vain tiskin alta.

(Vai olisiko syytä vain keskittyä sellaisiin aiheisiin, jotka eivät voi jäädä huomiotta, vaikkapa yhteiskunnallisiin kysymyksiin?)

Ja kuka voitti Runebergin? Se ja ehdokaskirjojen luonnehdinnat löytyvät täältä.

Lapsena ja nuorena en lukenut kirjoja uudestaan siksi, että olisin halunnut löytää niistä jotain uutta. Pikemminkin haluasin löytää niistä tutut asiat, kokea samat tunteet uudestaan, nauraa samoissa kohdissa ja itkeä samoissa kohdissa. Silloin luin suosikkikirjojani tiiviiseen tahtiin monta kertaa. Taru sormusten herrasta kului kulmistaan puhki. Useita kertoja luettavien listalle kuuluivat myös Astrid Lindgrenin kirjat ja Muumit.

Jälleenkohtaamisista suosikkini on Thomas Mannin Taikavuori, jonka kahlasin tuskastuneena läpi 15-vuotiaana. Luin romaanin uudestaan muutama vuosi sitten ja nautin siitä suuresti. Myös Täällä Pohjantähden alla oli toisella lukukerralla täyteläisempi kokemus. Taisin sittenkin olla lukiossa vielä turhan nuori ymmärtämään siitä aivan kaikkea.

Juuri nyt mikään kirja ei ole minulla uusintakierroksella. Seitsemän veljestä tekisi kyllä mieli lukea. Ehkä otan sen jonain kauniina päivänä mukaani parvekkeelle.

Millaisessa asennossa sitä sitten nuorena tuli luettua. Kyhjöttäen. Minulla oli tapana istua tai maata kirjan kanssa lattialla. Kesällä piilouduin aittaan, koska aitan oven sai näppärästi kiinni, mutta siihen jäi kuitenkin tarpeeksi isoja rakoja, joiden kautta auringonvalo pääsi sisään. Minä näin pihalla liikkujat, mutta he eivät nähneet minua. Ja kun luki Yöjuttua tai Jerry Cottoneita jotakin yhtä pelottavaa ja äidin kieltämää, niin totta kai se oma salainen soppi oli perin tärkeä.

Ihan pienenä, kun en vielä edes osannut lukea, luin Aku Ankkoja ja keksin puhekupliin omat selitykset. Ensimmäisiä omia kirjoja, mitä sain kummeilta, taisivat olla Raul Roineen Satuja (1979, seitsemäs painos) sekä Mika Waltarin Kiinalainen kissa. Roineen satukirjassa on muuten Rudolf Koivun ja Maija Karman kuvituksia. Ja minun tekemiäni suttauksia... Olen mm. alleviivannut lauseen "Se oli yhtä ilkeä kuin mustakin". Tämä siis korpista kirjoitettua. Kirjassa on myös hauskaa se, että tekstit on sinisellä painomusteella ja kaikki kuvat ovat sinipunaisia.

Ilmeisesti olen siis lukenut kirjoja myös kynä kädessäni.

Porvoossa viikonloppuna käydessäni ja Jouko Sirolan kanssa keskustellessamme Särön päätoimittaja Mark Mallon kysyi hauskan kysymyksen: onko meillä mitään erityisiä rituaaleja tai tapoja, jotka liittyisivät kirjoittamiseen, ja joita suorastaan häpeäisimme. No eihän me nyt sellaisia ääneen tunnusteta! Ne pidetään piilossa ja salataan, totta kai!

Mutta kun tarkemmin miettii, niin onko sellaisia? Edes tapoja, jos ei nyt häpeä mitään erityisesti. ja kyllähän niitä on, mutta ei niihin sen kummempaa taikaa liity, ne vain ovat kirjoittamisen oheistuotteita. MInä esimerkiksi alan harrastaa kirjoittaessani kaikenlaista oheistoimintaa kahvin keittämisestä siivoamiseen - on saatava kirjoittamisen keskelle mietintätaukoja, ja alakertaan ramppaaninen toimii sopivana fyysisenä rasitteena. Jos minusta ottaisi kuvan, kun keskittyneenä tuijotan ruutua, olisi siinä kuvassa minulla hiuskiehkura suussa. Minusta on äärimmäisen terapeuttista imeä hiuskiuhkuraa, tai pyörittää sitä sormen ympäri niin, että sotkun saa selvittää saksilla. (Peruukki voisi ratkaista hiusongelmat....)

Foliohattua en pidä kirjoittaessa päässäni, vaikka se voisi ollakin ihan hieno keino kosmisen säteilyn karkoittamiseksi.

Onko teillä pinttyneitä tapoja tai rituaaleja, jotka liittyvät kiinteästi kirjoittamiseen?

Samanlainen pehmispakettiauto päivystää myös Seinäjoen ja Ylistaron välillä.

Homma on sen verran sympaattista, että jos olisi kuuma päivä melkein olisi pakko pysähtyä.

Yle Pohjanmaan uutisissa on juttua pohjalaisesta pehmisilmiössä, joka todellakin ihmetyttää muualta tulevia.

Lauantaina oli täydellinen emme-tee-muuta-kuin-kuopsuta-pihaa -päivä. Nyt on hyvä katsella, kun ruoho kasvaa ja aurinko paistaa.

Iltapäivästä lauantain aurinko poltteli jo kuin antiikin Kreikassa. Mittarin anturi oli ehkä hieman huonossa paikassa, mutta silti - kuumaa oli. Enpä heti muista, milloin viimeksi lämpömittari olisi edes hellepäivänä noussut selvästi yli 40 asteen.

Sään näki keskustassakin. Seinäjokihan on heräämässä horroksesta. Keskustassa olisi oikein kesäisää käyskennellä, jos vielä saisi ne autot pois jaloista.

Olen usein myös miettinyt kirjoja, joissa kirjailija kertoo jostain perheenjäsenestään. Märta Tikkanen on kirjoittanut MBD-diagnoosin saaneesta tyttärestään kaksi kirjaa, joista on epäilemättä ollut apua muille erityislasten vanhemmille. Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut synnytysmasennuksestaan ja läheisensä itsemurhasta. Ymmärrän kirjojen merkityksen vertaistukena, mutta en usko, että itse pystyisin tai edes haluaisin ruveta samaan.

Kirjailijana voin mielestäni niin halutessani levitellä esille pahimmat pelkoni ja hurjimmat unelmani, joko fiktioon sulautettuna tai aivan suoraan julkaisemalla vaikka päiväkirjani. Läheisteni elämää ei kuitenkaan voisi kuvitella käyttäväni suoraan materiaalina. Jos minulla olisi lapsi, jota kiusattaisiin koulussa, en kirjoittaisi kirjaa koulukiusaamisesta. Minusta jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus yksityisyyteensä, vaikka hän sattuisi olemaan sukua kirjailijalle.

Rajanveto ei toki ole yksinkertaista. Jokaista sukulaista ja tuttua ei voi miettiä kirjoittaessaan ("Veera-tädillähän on se reuma, joten ei tällä henkilöllä nyt voi olla reumaa, koska Veera-täti luulee sitten kirjan kertovan hänestä"), mutta uskoisin, että jokainen kirjoittaja tuntee omat soveliaisuusrajansa. Täytyy vain pitää mielessä, että vaikka joku asia ei olisi salaisuus itselle, se voi olla sitä toiselle.

Kirjoituskilpailuja on joka lähtöön, ne ovat tilaisuuksia mittauttaa omat kykynsä ja saada työlleen deadlineja. Liian tosissaan niitä ei silti kannata ottaa. Menestyminen ei tarkoita automaattisesti kustannussopimusta (elleivät kisan säännöt sitä tarjoa), ja taasen kirja saattaa ilmestyä vaikkei koskaan olisi osallistunut yhtään mihinkään kisaan. Nyt muuten ennättäisi osallistua vielä Atenan ja Parnasson kisaan.

Televisiokanavien sattumanvaraisesti sekoittuvat teksti-tv:t ovat parhaimmillaan osuvampia kuin voisi itse keksiä.

Tämä sekoitus herätti hyvin tänään aamulla.

Mitähän sitä sanoisi uusille innokkaina julkaisupaikkaa auringossa odottaville kirjoittajille, joista moni on jo pitkällä: mitä sanoisi ettei toisaalta katkaisisi innolta siipiä, mutta ei antaisi epärealistista kuvaa kustannusalasta ja kirjailijuudesta. Tunku kustantamoihin on valtava, sen varmaan kaikki vähänkin enemmän kirjoittamisalaa seuranneet tietävät. Tunku ja paine siellä yksittäisen kustantamon sisälläkin on valtava. Kirjailijatkin tarjoavat käsikirjoituksiaan ja tulevat yhtä lailla hylätyiksi ja joutuvat pinnistelemään sen eteen, että saavat jossakin vaiheessa uuden julkaisun aikaiseksi.

Toisilla voi olla helpompaa ja toisilla kivikkoisempaa, mutta varmaan jokainen kirjailija törmää jossakin vaiheessa uraansa siihen, että kässäriä ei hyväksytä ilman isoja muutoksia, tai se hylätään kokonaan. Siinä tilanteessa on sitten vain kasattava itsensä jotenkin ja löydettävä potkua uuteen tekemiseen. Vaikka lohtuna on se, että on joskus saanut teoksen tehdyksi ja on kerran sen tiukimman seulan läpäissyt, ei ole mitään helppoa tietä itsetunnon kasaamiseksi.

Monilla uusilla kirjoittajilla / esikoisilla on taas vuosien tai jopa vuosikymmenien pitkäjännitteinen työ takanaan. Joku saa kässärinsä melko nopeasti läpi, mutta suurin osa kolkuttelee ties mitä ovia ja etsii sopivaa aukkoa, josta sujahtaa kynnyksen yli.

Särön koulutusta odotan kuitenkin innolla, sillä pitempikestoinen ateljeekritiikkiin keskittyvä työ on palkitsevaa ohjaajalle. Ehkä joskus pääsee myös nauttimaan siitä hetkestä, kun oma ohjattava soittaa ja kertoo, että se tuli, lopultakin, se myönteinen vastaus.

Jutussa kirjoituskilpailussa ”ei menestystä” -kuoren saanut kirjoittaja pohtii sisuuntuneena, miten välttyä siltä, että kirjoittaminen hyytyy kokonaan. Julkaisin juuri verkkolehti Usvassa artikkelin tuomarointikyselyn pohjalta, artikkelissa sivutaan monen muun jutun ohella samaa asiaa: millaisia etuja ja haittoja kilpailuista onkaan kirjoittajille. Yksi aito vaara on se, että kun ei toistuvista yrityksistä huolimatta menesty, heittää kynän nurkkaan ja lopettaa oivan harrastuksen tai ehkä tulevan ammatinkin siihen paikkaan. Kirjoitusrintamalla käydään koko ajan itseaiheutettua pudotuspeliä: on kirjoituskilpailuja, jo ilmestyneiden tekstien kilpailuja, kilpailua julkaisupaikasta, markkinointitilasta, lukijoista... Kilpailuvietti tuntuu olevan meissä hyvin syvässä, ja usein se toimiikin positiivisena voimanlähteenä, mutta menestymättömyys kääntyy nopeasti tuskaksi. Kaipaamme positiivista palautetta, toisten hyväksyntää, sitä että juuri minun tekstini ja ajatukseni huomataan.

Kilpailut ovat tiettyyn pisteeseen saakka hyviä, mutta itse kunkin on muistettava, että tärkein kilpailu käydään ihan itsensä kanssa – toisiin on loppujen lopuksi turha lähteä vertaamaan omia tekstejään, kirjoitustyyliään ja mahdollista menestymättömyyttään/menestystä muiden vastaaviin. Päin vastoin se sisuuntuminen on parasta polttoainetta, ”vielä minä”, ja ”kyllä tämä tästä” on hyvää polttoainetta. Kisat kun tuppaavat olevan sellaisia, että aina löytyy joku, joka on jollakin kriteerillä parempi (ja taasen jossakin toisessa suhteessa joku kolmas on parempi). Kirjoittaminen on elinikäinen prosessi, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Jokaisen tekstin jälkeen janoaa parempaa tekstiä, jokaisen teoksen jälkeen haluaa ylittää oman saavutuksensa. Mitä muut ajattelevat – sille ei mielestäni saa antaa liian suurta arvoa, sillä on ensin arvostettava itse itseään ja omaa pään sisäistä maailmaansa.

Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!

Kokoelman erikoisin piirre on se, että kaikki teoksessa mukana olevat vanhat tekstit ovat kokeneet uudelleenkäsittelyn, osin melko rankankin editoinnin. Tämä on harvinainen tilaisuus, sillä harvoin kenellekään avautuu mahdollisuutta päässä katsomaan näin laajana näytteenä, miten perusteellisen prosessin läpi kirjailija tekstejään työstää, ja miten kustannustoimittajan vaikutus näkyy lopputuloksessa. Alkuperäistä kokoelmaa ei ollut sen kummemmin toimitettu, ja vaikka Jääskeläisen mielikuvitus on jo alkuperäisissä teksteissä huipussaan, ovat tekstit nyt hioutuneet kielellisesti huippuunsa.

Vastaavaa editointia tekee varmasti jokainen kirjailija työpöytänsä ääressä, mutta tulos julkaistaan ensimmäisenä versiona, ei toisena tilaisuutena. Näiden kahden novellikokoelman vertaamisessa olisikin jollekulle kirjallisuuden tutkijalle työsarkaa. Lohdullista on myös se, että kirjailija voi uransa alkuvaiheessa saada jotakin alkuperäistä tuotantoaan elämään toista elämää, ei siis tarvitse odottaa että perikunta kaivaa version 0.3 esiin pöytälaatikosta ja toimituttaa siitä kirjailijan kootut, syystäkin salatut versiot (jotka nähdessään kirjailija kääntyilisi leposijallaan).

Nyt kaivataan vesisadetta.

Rekat, linja-autot ja pienemmätkin kulkuvälineet nostattavat mennessään sellaisia pölypilviä, ettei työmatkapyöräilystä selviä ilman hiukkasten makua suussa.

Seinäjoen keskustassa ilmanlaatu on jälleen menossa välttävään suuntaan. Ilmanlaatua voi seurata netistä - en linkitä suoraan Seinäjoen tuloksiin, sillä en usko linkin pysyvyyteen. Sieltä se kuitenkin helposti löytyy.

Ollaanko Framilla siirtymässä kohti omavaraisempia lämmittämistapoja, kun parkkipaikan perukoilla oli yllättäen kunnon läjät koivuklapia?

Epari uutisoi tänään, että Framin D-rakennus on jo pienen remontin tarpeessa. Onhan se ihme, ettei seinien äänieristystä osattu alun perin laittaa kuntoon.

Uutisen mukaan tunnettuutta aletaan kohentamaan markkinoimalla. Se on suoraviivaista toimintaa, muttei välttämättä pysyvää.

Parempi vaihtoehto olisi saada kaupunki sellaiseksi, että täällä käyvät ja asuvat innostuisivat kertomaan siitä eteenpäin, tulemaan uudestaan ja kehittämään sitä edelleen.

Seinäjoen keskusta on hieman masentava. Palveluita on asiallisesti ja palvelu on asiallista. Kaikki on kuitenkin hajasijoitettua ja välissä on rakennuksia, jotka muistuttavat 1960-70-luvuista (en elänyt vielä silloin) ja 200 autoa, joita pitää väistää.

Historiaa ei saa rakentamalla, joten silloin tulisi pyrkiä siistiin moderniin, toimivaan kokonaisuuteen. Jos olisin päättävä elin lopettaisin autoilun Seinäjoen keskustasta. Autot parkkiin, halliin piiloon, ja kansa jalan ostoksille hoitamaan asioitaan. Keskustan desibelitasot laskisivat, sinne tulisi elävämpiä ääniä ja ihmisillä ei olisi koko ajan kiire pois toisten luota.

Ehkä en ole vielä ymmärtänyt, miten maa täällä makaa.

Seisoin Jyväskylän Science Fiction Seuran 42:n pöydän luona, kun siihen tuli tuotteisiin tutustumaan toimittaja, jolle mainostettiin Usvaa, ja samalla minutkin esiteltiin lehden päätoimittajana. Toimittaja kaivoi kassistaan saman tien Valkeita lankoja ja pyysi nimikirjoitusta. Kiitos, taas todiste siitä, että kirja elää puolitoista vuottakin ilmestymisensä jälkeen! Hän kertoi löytäneensä kirjan antikvariaatista, kirjakaupoissa ei kuulemma enää ole vastaan tullut. Teos ei tietääkseni ole myyty loppuun, eikä toista painosta tulossa. Aiheesta on paljon eri blogeissa kirjoitettukin: kirjat eivät ole kirjakaupoissa esillä, tai jos ovat, niin siellä on vain se yksi kappale jonnekin hyllyn pohjalle survottuna. Kun se myydään hyllystä, on joko osatava kysyä ja tilata tai sitten katsottava verkkokauppojen antia. Valkeita lankoja näyttää edelleen löytyvän verkkokirjakaupoista.

Itse olen sellainen kirjanostaja, että harvoin tilaan yhtään mitään mistään, vaan tykkään hiplata, näpelöidä ja sitten punnitusti ostaa teoksen. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kerran kysymässä kirjakaupasta kirjaa, se oli teos, jonka olin jo poikkeuksellisesti etukäteen valkannut haluamakseni. Se, joka ei ole silmissä, on poissa mielestä hyvin nopeasti. Siksi olisi tiedettävä, mitä haluaa ja mitä etsii, koska kirjakaupoista ei silmäilemällä löydä kuin kaikkein uusinta, julkisinta ja ostetuinta.

­– Söpönnäköne se kirjailijaa esittävä näyttelijä, ystäväni toteaa väliajalla.

– Se on Itkonen itse, sanon. 

Näytelmä soljuu, ihmissuhteita setvitään. Yksi repliikki jää takomaan päähän. Ulkoministeri karjaisee syöpää sairastavalle vaimolleen ennen kuin kaikki räjähtää:

– Pane se kirja pois.

Näytelmän jälkeen mietin perheitä, joissa luetaan paljon. Entäs jos siellä luetaankin siksi, ettei haluta puhua toisille? Kirja voi olla pelastusköysi hapettomasta parisuhteesta ilmavimmille ajatuksille. Murrosikäisen koulukiusatun ainoa ystävä. Kolmen lapsen isän ja yksityisyrittäjän muutaman sivun hengähdystauko ennen unta. Arjen tylsyyttä pakenevan seikkailijan mielikuvien odysseia. Kirjaan on helppo paeta, se vie ajatukset muualle ja antaa perspektiiviä elämään ja ihmisyyteen.

Kirjojen ohella on hyvä lukea myös ympäröivää todellisuutta, elämän tilanteita. On hetkiä jolloin kirja kannattaa laittaa pois, ja sitten – puhutaan. Vaikka siitä mistä kirja kertoo.

Lasten- ja nuortenkirjailijalla tuskin on pelkoa siitä, että menestys houkuttaisi helppoihin ratkaisuihin ja kustannussopparia pukkaisi ovista ja ikkunoista... Mutta onhan mahdollista ajaa itsensä piippuun kirjoittamalla, jos siis kirjoittamisesta tulee suorittamista, pakonomaista huiskamista, jossa ei ole ajatusta mukana. Ja miksi ei voisi tulla: onhan tämä koko meidän ympäröivä todellisuutemme virittäytynyt uraan, suorittamiseen, tuloksiin jne. juttuihin, joihin voi hyvinkin haksahtaa menemään mukaan, jos ei pidä varansa. Huiskamisen taustalla voi olla pelkoja siitä, että kynän muste ehtyy, apurahakeinusta putoaa pois ja kustantajakin unohtaa, jos ei näyttäydy säännöllisin väliajoin edes tuulikaapissa.

On vaikea sanoa, mikä on liian tiuha julkaisutahti, mutta ulkoisen määritelmän (x kirjaa vuodessa tai kirja tietyn ajan välein) sijaan voisi olla hyvä pitää mittarina sitä, että kirjoittajalla itsellään on oltava kipinä kirjoittaa, hänellä on oltava aikaa tekstille ja tehdä siitä mahdollisimman hyvä. Tekstiä täytyy voida rakastaa rauhassa, ennen kuin sen laskee maailmalle. Jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta voi kirjan ottaa ylpeänä esiin, niin silloin se on paikkansa ansainnut (normaalia ”iik, en voi koskea tähän koska hävettää koko silloinen kieliasu” –reaktiota en pidä ylpeyden esteenä).

Ehkä on vain hyvä miettiä julkaisutahdin, uran sun muun maallisen sijaan henkistä puolta, eli miksi kirjoittaa, mitä siitä saa sisäisesti, mitä kirjallisuus merkitsee luovalle minälle. Siis vain kirjoittamaan itsensä aukinaiseksi.

P.S. Apua kaipaan. Kun tekee näytelmän, ja siitä antaa käyttöoikeuden tietylle teatteriryhmälle, niin mikä on semmoinen normaali käyttöoikeus, joka soppariin kannattaa laitattaa? Olisiko osviittaa?

EDIT: Myös JK Koskinen sivuaa tänään samaa teemaa.

Olen hyvä taittelemaan sanomalehdestä biojätepussin.

Yksi pahoista tavoista, mitä on Seinäjoelle muuton jälkeen joutunut opettelemaan on biojätteen heittäminen muun jätteen sekaan.

Meidän talon nurkalla ei ole biojäteastiaa. Ei voi olla totta!

Lakeuden Etapin jätehuoltomääräysten (pdf) perusteella biojäteastiaa ei tule olla, jos kiinteistössä on vähemmän kuin 10 huoneistoa. Meillä niitä on 6. Metrin päässä on toinen vastaava kiinteistöstä, jätepisteiden välillä on alle 10 metriä. Yhteensä meitä olisi 12 huoneistoa, ja biojätteet saataisiin talteen.

Jyväskylässä jätekatoksessa oli keräysastiat paperille, pahville, sekajätteelle, biojätteelle, lasille ja metallille. Okei, siitä ovesta kulki 62 taloutta.

Seinäjoella biojätteen keräystä voisi silti kiristää. Tätä voisi vauhdittaa Suomen hallituksen torstaina hyväksymä jätesuunnitelma, jossa kaatopaikalle kulkeutuvan biojätteen määrää aiotaan rajoittaa lailla.

Kun pienenä halusin kirjailijaksi, haaveilin ensisijaisesti siitä, että kirjani olisivat kirjastossa. En osannut kuvitella niitä kirjakauppaan. Se oli ihan luonnollista, sillä itsekin löysin luettavani juuri kirjaston hyllystä. Nykyään tunnen suurta iloa, kun käyn katsomassa omien kirjojeni lainausmääriä ja huomaan, että joku kirja on lainassa.  Varauksesta ilahdun ehkä vielä enemmän. Joku haluaa niin mielellään lukea kirjan, että vaivautuu varaamaan sen.

Kun olen päässyt julkaisukynnyksen yli, en enää osaa ajatella kirjoittavani vain itselleni. Tahdon olla osa sitä prosessia, jossa minun ajatukseni muuttuvat sanoiksi, jotka muuttuvat sitten taas lukijan päässä ajatuksiksi. Ne eivät ole tietenkään samoja ajatuksia, ja sehän tässä koko prosessissa on kaikkein hienointa.

Torstai-iltapäivän pikainen pyrähdys keskustassa vei Aukian Modan avajaistenkin (?) läpi. Juhlista kertoi tarjoilu ja tarjoilupöytään vienyt parinkymmenen hengen seniorijono.

Tässä suhteessa Seinäjoki ei eroa mitenkään aiemmista kaupungeista, missä olen minkään sortin ilmaista ruokaa -toimintaa havainnut. Ylipäätään ihmiset ja erityisesti vanhemmat ihmiset ovat aktiivisia jonottajia.

Absurdiksi suomalaisten jonotusinnon tekee se, että jos ilmaista tavaraa tai palvelua ei heti saada, tiuskitaan palvelun tarjoajalle. Jos et halua jonottaa verenpainemittaukseen, maksa siitä - se onnistuu apteekissa.

Erikoisinta Modan tapauksessa oli mielestäni se, että ruokajuomaksi oli tarjolla puna- tai valkoviiniä. Ennen en ole kaupan avajaispäivänä alkoholitarjoilua nähnyt. Vaatiiko moinen lupaa tai valvontaa? En tosin jonottanut, joten en tiedä oli kyseessä alkoholitonta Gato Negroa. (Onko se enää viiniä?)

Onko kirjailijan ainoa vaihtoehto jäädä kirjailijantyöstä eläkkeelle? Vähän kuin Douglas Adams, joka teki Linnunradan käsikirjan liftareille (Dirk Gentlyjä ei suuri yleisö välttämättä tunnekaan) ja oikeastaan ei muuta.
Onko kirjailijan jatkettava, vai saako hän lopettaa menestyksen huipulla?

Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

(Minä kirjoittaisin salanimellä, ja jotakin täysin erilaista.)

Tässä joitakin esille tulleita näkökohtia. Suoria lainauksia nämä eivät ole vaan tulkintojani esiintyjien näkemyksistä. Siis: mikä on muuttunut?

Anja Snellman:
Ennen kustantamo oli turvasatama, jonne saattoi piipahtaa juttelemaan milloin tahansa ilman mitään vahtimestarille ilmoittautumisia. Nykyään henki on viileämpi ja kiireisempi. Toimittajilla ei ole maailmanparantamiseen aikaa.

Lehtien kulttuuritoimitukset on ajettu alas ja kirjallisuuskeskustelun taso on pudonnut. Julkisuus on muuttunut kovemmaksi.

Hannu Raittila:
Talouden ja luovuuden välinen tasapaino on muuttunut tasapainottomuudeksi. Talouspainotukset uhkaavat koko kirjallisuutta. Keskittynyt kirjakauppa tuottaa myyntipaineita kustantamiseen ja sitä kautta kirjailijuuteen. Kirjoittajan työ kaavoittuu ja formatoituu. Tämän hetken murrosikäiset, tulevat kirjailijat, näkevät kirjailijan roolin toisin kuin 80-90 -luvuilla ja sitä ennen uransa aloittaneet. He näkevät kirjallisuuden rahan kautta ja tuottavat aikanaan formaattikirjallisuutta.

WSOY:n ongelma on, että se on pörssiyhtiön osa ja joutuu siten kilpailemaan muiden pörssiyhtiöiden kanssa. Tämä on mahdotonta, sillä kirjallisuus ei ole kasvuala. Käytettävät liikkeenjohdolliset opit soveltuvat prosessiteollisuuteen, eivät kirjallisuuteen.

Antti Kasper:
Formatoitumista ei ole vielä nähtävissä.

Anja Snellman:
Aiempaa enemmän painottuvat palkinnot ja kilpailut luovat kirjallisuuteen katvealueita ja lietsovat kilpailuhenkeä. On tähtikirjailijoita ja B-sarja. Medianäkyvyys, mielikuvat ja myynti määrittävät kirjailijan asemaa.

Jaakko Tapaninen:
Todellisia vallankumouksia on tapahtunut kolme: reaganilainen vallankumous mahdollisti ristiinomistamiset, ja kustannusalan omistussuhteet ovat keskittyneet. Desktop-vallankumous pudotti kirjojen valmistuskuluja, ja julkaistavien nimekkeiden määrä on kasvanut räjähtäen. Visuaalisten medioiden vallankumous on johtanut siihen, että ihmiset eivät enää lue.

Kari Levola:
Kustantamojen hankinnat ovat vähentyneet, ja laatu heikentynyt. Kirjastot hankkivat enemmän julkkiskirjallisuutta kuin oikeaa kirjallisuutta.

Anja Snellman:
Kirjallisuudessa on kyse sananvapauden toteutumisesta. Ristiinomistamiset ja keskittyminen ovat sille uhka. Jos jossain päin ihmiset eivät enää lue, on myös muistettava, että hirmuisen monet ihmiset maailmassa eivät vielä lue.

Hannu Raittila:
Keskittyvästä omistamisesta voin kertoa, että Siltaloiden kustantamo, jota ei vielä ole edes olemassa, on jo yritetty ostaa. Mainitsemani formatoituminen näkyy myös journalismissa, ja lisäksi se näkyy esimerkiksi romaanin ylivaltana.

Antti Kasper:
Formatoituminen on kyllä julkisuuden todellisuutta, mutta kun puhutaan kirjallisuudesta, voidaan todeta, että aivan kaikkea julkaistaan edelleen.

Hannu Raittila:
Romaanimuotoon kohdistuvat aivan erityisen kovat formaattipaineet, mikä vie romaanin kirjoittamisesta mielekkyyttä.

Anja Snellman:
Romaanin formatisoitumisesta hyvä esimerkki on dekkarisoituminen.

Kari Levola:
Kirjan elinaika lyhenee.

Hannu Raittila:
Mutta samaan yhä jähmeämmäksi ja hitaammaksi muuttuva kustannustoiminta syö kirjalta reagointimahdollisuudet.

Antti Kasper:
Ei kirjan kuulukaan olla nopean rektion väline. Kirja ei ole blogimerkintä, vaan hitaus kuuluu asiaan.

* * *

Tosielämässä esitetyt puheenvuorot olivat pidempiä, tarkemmin perusteltuja ja seikkaperäisempiä. Yleisön osallistuessa keskusteluun puheenvuorot muuttuivat lyhyemmiksi ja aiheet hajanaisemmiksi, enkä enää jaksanut skarpata muistiinpanojeni kanssa. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjakauppaketjujen toimintatapoja kyseenalaistettiin hieman.

La 16.2.

10.30 – 11.00. Risto Isomäki: Litium 6 (Viinibaari, D-halli)

11.30 – 12.00 Kirsti Kuronen: Vili Voipio konnan nahoissa (Lasten maailma)

12.30 – 13.00 Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjän kaverikirja (Lasten maailma)

13.30 – 14.00 Esko Valtaoja: Ihmeitä (Ravintola Riga)

14.30 – 15.00 Tapani Bagge ja Karo Hämäläinen: Karu kuukausi (Lasten maailma)

Su 17.2.

10.30 – 11.45 Miten murhaaja syntyy? (Tähtien Sali)

12.30 – 13.00 Sari Peltoniemi: Suomu (Lasten maailma)

13.30 – 14.00 Salla Simukka: Takatalvi (Lasten maailma)

14.00 – 14.30 Armas Alvari: Vuodeaikoja (Ravintola Riga)

15.30 – 16.15 Onko surulla sanoja? (Tähtien Sali)

Hihkaiskaa ”hep”, jos olette tulossa Henkeen ja elämään!