kaannoksia « WordPress.com Tag Feed

Absurdeja päiviä

pazi-i-j — Thu, 03 Apr 2008 15:33:43 +0000

Päivätyössä pitää joskus selittää nuorisolle sitä, miten eri tavalla esimerkiksi romantiikka, realismi ja modernismi kirjallisina tyylilajeina hahmottavat todellisuutta. Tämä päivä on ollut aika modernistinen, jopa absurdi. Opettajainhuoneessa käytiin hyvin outoja keskusteluja ja yksi kollega joutui vaikeuksiin räjäytettyään greipin syliinsä. Oppitunnilla pari etupenkin naispuolista lukiolaista alkoi äkkiä osoittaa sekoamisen merkkejä. Koulupäivän päätteeksi osallistuin kirjailijan roolissa opettajien lukupiirin kokoontumiseen eikä tuokaan tilaisuus edennyt täysin vailla absurdeja piirteitä -kaiken kruunasi minulle uuden kirjan kunniaksi ojennettu kukka, joka on selvästi peräisin unien puutarhasta, sillä missään en ole aiemmin sellaista nähnyt.

Kun tulin kotiin, löysin postilaatikosta paksun kirjeen. Sen sisällä oli punainen kirja, jossa on venäjänkielistä tekstiä. Saatekirjeestä selvisi, että kyseessä oli taannoisen saksalaisen, Andreas Eschbachin toimittaman antologian Eine Trillion Euro venäjänkielinen käännös, josta en aiemmin ole kuullut mitään. Se on tämän näköinen:

Antologiassa on siis spefistisiä novelleja jokseenkin kaikista Euroopan maista. Suomea edustan minä novellillani Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1. En osaa lukea kyrillisiä aakkosia, mutta löysin silti oman novellini saksannoksesta tehdyn venäjännöksen. Sen alku näyttää tältä:

Nyt mainosteksteihin siis voidaan lisätä maininta siitä, että Jääskeläisen tuotantoa on käännetty myös venäjäksi. (Aiemmin on mainittu englanti, viro ja saksa. Netissä on lisäksi nähty sekä iirinnös että kurdinnos novellista Missä junat kääntyvät. Iirinnöksen teki aikoinaan Panu Höglund ihan luvan kanssa, kurdinnoksen sen sijaan löysin vuosia sitten sattumalta, mutta vaikka kurdinnokseen ei ollut minulta lupaa kysyttykään eikä siitä ollut minulle mitään ilmoitettu, suhtauduin asiaan myötämielisesti ottaessani yhteyttä kääntäjään. Tosin kurdinnosta ei taida enää netistä löytyä.)

C.S. Lewis: Bulverismi, eli 1900-luvun ajattelutavan perusta

conver — Tue, 17 Oct 2006 14:47:56 +0000

On kohtalokasta tajuta, kuten [Ralph Waldo] Emerson jossain sanoo, että olemme olemassa. Tarkoitan että on kohtalokasta sen sijaan, että vain katselisimme ruusua, olemme pakotettuja ajattelemaan itseämme katsomassa ruusua, tietynlaisella mielellä ja tietynlaisilla silmillä. Se on kohtalokasta, koska jos et ole tarpeeksi varovainen, ruusun väri tulee tulee optisten hermojesi omaisuudeksi ja sen tuoksu katoaa nenääsi, ja lopulta ei ole enää mitään ruusua jäljellä. Ammattifilosofit ovat vaivanneet itseään tällä totaalisella tajunnanmenetyksellä yli kaksi tuhatta vuotta, emmekä me ole pahemmin kuunnelleet heitä. Mutta nyt sama onnettomuus tapahtuu tasolla, jonka me kaikki voimme ymmärtää.
Olemme viime aikoina ’löytäneet sen, että olemme olemassa’ kahdella uudella tavalla. Freudilaiset ovat keksineet, että olemme olemassa kompleksikimppuina. Marxilaiset ovat tajunneet, että me olemme olemassa jonkin ekonomisen luokan jäseninä. Menneinä aikoina oletettiin, että jos jokin asia vaikutti todelta sadan ihmisen silmissä, se oli myös todennäköisesti totta. Nykyään freudilainen käskee sinun analysoida ne sata: tulet huomaamaan kuinka heidän mielestään Elisabeth I oli hyvä kuningatar, koska heillä oli äitikompleksi. Heidän ajatuksensa ovat psykologisesti juuriaan myöten saastuneet. Ja marxilainen käskee tutkia niiden sadan taloudelliset intressit; tulet havaitsemaan, että heidän mielestään vapaus on hieno asia, koska he ovat kaikki porvareita, joiden varakkuutta välinpitämättömyys lisää. Heidän ajatuksensa ovat ’ideologisesti saastuneet’ juuriaan myöten.
No, tämähän on selvästi suunnattoman hauskaa; mutta aina ei ole havaittu, että siitä täytyy maksaa lasku. Tällaisia asioita haastelevilta ihmisiltä on kysyttävä kaksi kysymystä. Ensiksi, ovatko kaikki ajatuksemme juurien myöten saastuneita, vai ainoastaan osa? Toiseksi, tekeekö saastuneisuus ajatuksen pätemättömäksi, epätodeksi, vai ei?
Jos he sanovat, että kaikki ajatuksemme ovat saastuneet, silloin meidän on tietenkin muistutettava, että freudilaisuus ja marxilaisuus ovat yhtä lailla ajatusrakennelmia siinä missä kristillinen teologia tai filosofinen idealismi. Freudilainen ja marxilainen ovat kanssamme samassa veneessä eivätkä he voi kritisoida meitä ulkoapäin. He ovat sahanneet omaa oksaansa. Jos he ovat sitä mieltä, että saastuminen ei välttämättä koske heitä, silloin se ei välttämärrä koske meitäkään. Tällöin he ovat säästäneet oman oksansa, mutta säästäneet myös meidän oksamme.
Ainut suunta johon he voivat viedä meidät on sanoa, että osa ajatuksista on saastunut ja osa ei – jolla on se, etu (mikäli freudilaiset ja marxilaiset pitävät sitä etuna), että näin jokainen järkevä yksilö on aina uskonut. Mutta jos näin on, meidän tulee kysyä kuinka voimme päästä selvyyteen siitä mitkä ajatukset ovat saastuneet ja mitkä eivät. Ei ole suureksi hyödyksi sanoa, että ne ajatukset ovat saastuneita, jotka sopivat yhteen ajattelijan salaisten toiveiden kanssa. Ainakin osan asioista, joista pidän on oltava totta; on mahdotonta luoda todellisuus, joka on vastakkainen kaikkien toiveille, joka suhteessa ja joka hetki.
Oletetaan, että suoritettuani laskutoimituksen, ajattelen tililläni olevan suuri määrä rahaa. Ja oletetaan, että sinä haluat päästä selvyyteen, onko uskomukseni vain ’toiveajattelua’. Et voi koskaan saavuttaa mitään, jos tutkit vain psykologista tilaani. Ainut tie selvyyteen on istua alas ja laskea summa itse. Vasta sen jälkeen voit sanoa, onko minulla väittämäni määrä rahaa vai ei. Jos havaitset laskuni oikeaksi, ei mikään määrä psykologista huurutusta voi olla mitään muuta kuin ajanhukkaa. Jos havaitset laskelmani vääräksi, voi olla hyödyksi selittää psykologisesti kuinka tulin laskeneeksi sillä tavoin väärin ja oppi salatusta toiveesta muodostuu relevantiksi – mutta vasta sen jälkeen, kun itse olet laskenut summan ja havainnut minun olevan väärässä matemaattisin perustein. Samaa pätee kaikkeen ajatteluun ja ajatusrakennelmiin. Jos pyrit löytämään saastuneet ajatukset vain spekuloimalla ajattelijoiden toiveita, teet vain itsestäsi naurettavan. Sinun on selvitettävä puhtaan loogisesti mitkä argumentit eivät kestä kritiikkiä. Jälkeenpäin, mikäli tahdot, mene ja etsi erehtymiseen vaikuttaneet psykologiset syyt.
Toisin sanoen, sinun on osoitettava, että joku on väärässä ennenkuin yrität selittää miksi hän on väärässä. Moderni tapa on olettaa ilman keskustelua, että hän on väärässä ja ohjata hänet sivuun tästä (ainoasta asiasta, jolla oikeasti on väliä) selittämällä kiireesti kuinka hänestä tuli noin typerä.
Viimeisen viidentoista vuoden aikana olen kohdannut tämän paheen niin monta kertaa, että minun on täytynyt keksiä sille nimi. Kutsun sitä ’bulverismiksi’. Jonain päivänä vielä kirjoitan sen kuvitellun keksijän, Ezekiel Bulverin, elämänkerran, jonka kohtalo lyötiin lukkoon viiden vanhana, kun hän kuuli äitinsä sanovan isälleen – joka oli väittänyt, että kolmion kaksi sivua olivat yhdessä pidempi kuin kolmas sivu – ”Voi, sinä sanot noin vain, koska olet mies” ”Sillä hetkellä,” E. Bulver vakuuttaa meille, ”avautuvan mieleni läpi välähti suuri totuus, että kumoaminen ei ole välttämätön osa argumenttia. Oleta, että vastustajasi on väärässä, selitä hänen virheensä ja maailma on jalkojesi juuressa. Yritä todistaa, että hän on väärässä tai (mikä pahempaa) yritä selvittää onko hän oikeassa vai väärässä, ja kansallinen dynamismimme työntää sinut vasten seinää.” Näin Bulverista tuli yksi vuosisatamme merkittävimmistä ajattelijoista.
Tämän löydön hedelmiä on nähtävissä joka puolella. Näen kuinka uskonto hylätään sillä perusteella, että ”1800-luvulla oli hyvinvoivan kirkkoherran etujen mukaista vakuuttaa köyhälle, että köyhyys korvataan tulevassa maailmassa”. No, aivan varmasti oli. Mitä tulee olettamukseen, jonka mukaan kristinusko on erehtynyt, voin helposti havaita kuinka ihmisillä on edelleen motiivi tähdentää sitä. Näen sen niin selvästi, että voin tietysti pelata samaa peliä toisin päin sanomalla, että ”nykyihmisellä on äärettömästi hyviä syitä pyrkiä vakuuttamaan itselleen, että hänen hylkäämästään moraalista ei ole tiedossa iankaikkista rangaistusta”. Bulverismi on todella demokraattinen peli, koska sitä voi pelata koko päivän eikä se anna epäreilua etua pienelle ja inhottavalle vähemmistölle, joka käyttää järkeään. Mutta tietenkään se ei vie meitä tippaakaan lähemmäksi sitä, josko voisimme todeta kristinuskon olevan oikeasti totta vai ei. Tämä kysymys tulee selvittää aivan muilla perusteilla – filosofisella ja historiallisella argumentaatiolla. Riippumatta siitä miten siinä käy, joidenkin kelvottomat motiivit, sekä puolesta että vastaan, pysyvät juuri sellaisena kuin ne ovat.
Näen, kuin bulverismi vaikuttaa jokaisessa poliittisessa väittelyssä. Kapitalistien täytyy olla huonoja ekonomisteja, koska me tiedämme miksi he ovat kapitalisteja ja vastaavasti kommunistien täytyy olla huonoja ekonomisteja, koska me tiedämme miksi he ovat kommunisteja. Niinpä niin, bulveristeja aidan molemmin puolin. Todellisuudessa tietenkin, joko kapitalistien tai kommunistien, tai sitten molempien, talousopit ovat vääriä; mutta oikean ja väärän voi löytää vain käyttämällä päättelykykyään – eikä koskaan tylyillä kommenteilla vastustajan psykologisesta tilasta.
Niin kauan kuin bulverismi on hengissä, järjellä ei voi olla merkittävää sijaa ihmisen toimissa. Kumpikin osapuoli kutsuu sen välittömästi aseekseen toista vastaan; näiden kahden välissä järki tulee häpäistyksi. Miksikö järkeä ei saisi häpäistä? Olisi helppoa vain viitata maailmamme nykytilaan, mutta todellinen vastaus on vieläkin välittömämpi. Järkeä häpäisevät voimat ovat itse riippuvaisia järjestä. Sinun on järkeiltävä bulveroidaksesi. Yritäthän sinä todistaa, että todisteet ovat pätemättömiä. Jos epäonnistut, epäonnistut. Jos onnistut, epäonnistut vielä syvemmin – sillä todistelun, että kaikki todistelut ovat pätemättömiä, täytyy itse olla pätemätön.
Vaihtoehdoksi tuntuu jäävän joko silkka itsensäkumoava idiotia tai sinnikäs usko järkemme voimaan, johon pitäydytään vastoin sitä kaikkea todistelua, jonka bulveristit ottavat esiin osoittaaksen tämän ja tuon ajattelijan saastaisuuden. Olen valmis myöntämään, jos niin haluat, että tässä sinnikkäässä uskossa on jotain tuonpuoleista ja mystistä. Entä sitten? Oletko mieluummin mielipuoli vai mystikko?
Voimme siis nähdä, että usko järkeen on oikeutuksensa. Mutta voidaanko tämä tehdä ilman teismiä? Merkitseekö ”Minä tiedän” sitä, että Jumala on olemassa? Kaikki mitä tiedän, on päätelmää aistihavainnoista (paitsi nykyinen hetki). Kaikki tietomme maailmankaikkeudesta, lukuunottamatta välittömiä kokemuksiamme, on päätelty noista kokemuksista. Jos päättelymme ei anna todellista tietoa todellisuudesta, emme voi tietää mitään. Teoriaa ei voida hyväksyä, jos se ei anna mahdollisuutta, että ajattelumme olisi todellista eikä mikäli tietomme ei ole johdettavissa kyseisen teorian ehdoilla.
Mutta ajatuksiamme voidaan pitää todellisina näkemyksinä vain tietyilla reunaehdoilla. Kaikilla uskomuksilla on syy (cause), mutta silti voidaan erottaa (1) tavalliset syyt ja (2) erityinen syy, jota kutsutaan ’järjeksi’ tai perusteluksi (reason). Syyt ovat ’järjettömiä’ tapahtumia, jotka voivat vaikuttaa muihinkin asioihin kuin uskomuksiin. Perustelut perustuvat aksioomeihin ja päättelyketjuihin ja vaikuttavat vain uskomuksiin. Bulverismi yrittää osoittaa, että yhdellä henkilöllä voi olla syitä, muttei perusteita, ja että heillä on vain perusteita, muttei syitä. Uskomus, jonka voidaan havaita koostuvan pelkästään syistä on arvoton. Tätä periaatetta ei sovi hylätä, kun puhumme uskomuksista, jotka ovat toisten uskomusten perustana. Tietomme on riippuvainen aksioomien ja päättelyketjujen varmuudesta. Jos ne ovat seurausta syistä, ei ole olemassa tiedon mahdollisuutta. Joko emme tiedä mitään tai ajatuksillamme on vain perusteita, muttei syitä.

JRR Tolkien: Elämän tarkoitus

conver — Tue, 17 Oct 2006 14:46:17 +0000

Camilla Unwin, Tolkienin ystävän Rayner Unwinin tytär, oli kirjoittanut tälle ja tiedustellut elämän tarkoitusta osana koulutehtäväänsä. Maaliskuun 20. päivä vuonna 1969 Tolkien kirjoitti seuraavan vastauksen.

Hyvä Neiti Unwin,

Olen pahoillani, että vastaukseni on viipynyt. Toivottavasti saat sen kuitenkin ajoissa. Miten valtava kysymys! Luulen, että ’mielipiteillä’, riippumatta siitä kenen ne ovat, ei ole juurikaan käyttöä ilman jonkinlaista selitystä kuinka niihin on päädytty; mutta tämän kysymyksen kohdalla ei ole helppoa antaa lyhyttä vastausta.
Mitä kysymys oikeastaan tarkoittaa? Sekä tarkoitus että elämä tarvitsevat jonkin määritelmän. Onko kyseessä pelkästään inhimillinen ja moraalinen kysymys; vai viittaako se universumiin? Se voisi tarkoittaa: Kuinka minun tulisi pyrkiä käyttämään minulle annettu elinaika? TAI: Mitä tarkoitusta/suunnitelmaa elävät olennot palvelevat olemalla elossa? Ensimmäinen kysymys kuitenkin saa (jos saa) vastauksen vain kun toista kysymystä on pohdittu.
Mielestäni ’tarkoitusta’ käsittelevät kysymykset ovat hyödyllisiä vain silloin kun ne viittaavat ihmisolentojen tietoisiin tarkoituksiin ja päämääriin, tai heidän suunnittelemiensa ja valmistamiensa asioiden käyttöön. Mitä tulee ’muihin asioihin’, niiden arvo on niissä itsessään: ne OVAT, ne olisivat vaikka me emme olisi. Mutta koska me olemme, yksi niiden tehtävistä on olla kontemplaatiomme kohteena. Jos siirrymme skaalassa ylöspäin ’muihin eläviin olentoihin’, kuten, sanotaan vaikka pieniin kasveihin, voimme havaita siinä muodon ja järjestyksen: ’kuvion’, joka voidaan erilaisista variaatioista huolimatta löytää sen lajitovereista; ja tämä on kovin kiinnostavaa, koska nämä ovat ’muita’ eivätkä ne ole meidän tekoamme, ja ne näyttävät syntyvän luovuuden lähteestä, joka on mittaamattoman paljon rikkaampi kuin omamme.
Inhimillinen uteliaisuus esittää nopeasti kysymyksen MITEN: miten näin on päässyt tapahtumaan? Ja koska tunnistettava ’kuvio’ viittaa suunnitteluun, seuraavaksi kohtaamme kysymyksen MIKSI? Mutta MIKSI tässä merkityksessä, viitaten syihin ja motiiveihin, voi viitata vain MIELEEN. Vain Mielellä voi olla tarkoitusperiä, jotka edes jollain tapaa vastaavat inhimillistä käsitystä tarkoituksesta. Joten kysymys kuten: ”Miksi elämä, elävien olentojen yhteisö, on olemassa fyysisessa universumissa?” johtaa Kysymykseen: Onko olemassa Jumalaa, Luoja-Suunnittelijaa, mieltä, jolle meidän mielemme ovat sukua (ollen siitä johdettuja) siten, että Se on meille osittain ymmärrettävissä. Tästä päädymme uskontoon ja siitä nouseviin moraalisiin ideoihin. Niistä sanon vain, että ’moraalilla’ on kaksi puolta, jotka johtuvat siitä, että olemme yksilöitä (kuten kaikki elävät olennot jossain määrin ovat), mutta tästä huolimatta emme elä, emmekä pysty elämään, eristyksissä; meissä on side joka sitoo meidät muihin olioihin, erityisesti niihin, jotka ovat kaltaisiamme.
Joten moraalin pitäisi olla oppaamme arvioidessamme inhimillisiä pyrkimyksiämme ja käytöstämme seuraavin tavoin: (a) kuinka yksilöllisiä kykyjämme voidaan kehittää ilman niiden tärväämistä ja väärinkäyttöä; ja (b) ilman, että vahingoitamme kaltaisiamme tai että puutumme niiden elämään. (Tämän yläpuolella on itsensä uhraaminen rakkaudesta.)
Mutta nämä ovat vastauksia vain pienempään kysymykseen. Laajempaan kysymykseen ei ole vastausta, koska se vaatii täydellisen tiedon Jumalasta, joka on saavuttamattomissa. Jos kysymme miksi Jumala loi meidät, emme oikeastaan voi sanoa muuta kuin, että Hän nyt vain Teki niin.
Jos et usko persoonalliseen Jumalaan, kysymys: ”Mikä on elämän tarkoitus?” on sekä mahdoton kysyä että vastata. Kenellä tai mille osoittaisit moisen kysymyksen? Mutta koska universumin satunnaisessa kolkassa (tai satunnaisissa kolkissa) on kehittynyt olioita, joilla on mielet, jotka kysyvät kysymyksiä yrittäen vastata niihin saattaisit hyvinkin tarttua johonkin näistä omituisista aiheista. Yhtenä heistä voisin uskaltautua sanomaan (puhuen absurdilla ylimielisyydellä universumin puolesta): ”Minä olen niin kuin olen. Etkä sinä voi sille yhtikäs mitään. Voit kyllä yrittää ottaa selkoa siitä mikä minä olen, mutta siinä et koskaan onnistu. Ja miksi edes haluat tietää, sitä minä en tiedä. Ehkäpä halusi tietää pelkän tiedon tähden on sukua rukouksille joita muut kaltaisesi osoittavat sillä jota te kutsutte Jumalaksi. Parhaimmillaan nämä näyttävät yksinkertaisesti ylistävän Häntä olemisesta, siten kuin Hän on, ja ja Hänen teoistaan, kuten Hän on ne tehnyt.”
Ne jotka uskovat persoonalliseen Jumalaan, Luojaan, eivät pidä maailmankaikkeutta itsessään ylistyksen arvoisena, vaikka sen harras tutkiminen voikin olla yksi tapa kunnioittaa Häntä. Ja niin kauan kuin olemme eläviä olentoja, (osittain) maailmankaikkeuden sisällä ja sen osia, meidän ajatuksemme Jumalasta ja tapamme ilmaista niitä, ovat riippuvaisia suureksi osaksi maailman kontemplaatiosta. (Vaikka on myös olemassa ilmoitus, joka on annettu koko ihmisuvulle ja yksilöpersoonille.)
Joten voitaisiin sanoa, että elämän perimmäinen tarkoitus on, kaikille meistä, lisätä tietoamme Jumalasta kaikilla niillä keinoilla joita meillä on, ja antaa sen johtaa meitä ylistykseen ja kiitokseen. Tekemään niin kuin sanomme Gloria in excelsis: Laudamus te, benedicamus te, adoramus te, glorificamus te, gratias agimus tibi propter magnam gloriam tuam. Me ylistämme sinua, me siunaamme sinua, me palvomme snua, me julistamme kunniaasi, me kiitämme sinua sinun suuren kunniasi tähden.
Ja haltioitumisen hetkinä me voimme kutsua kaiken luodun liittymään säkeeseen, puhuen heidän puolestaan, kuten tehdään psalmissa 148 ja Kolmen Lapsen Laulussa (Dan. 3 [suom. huom. poistetty protestanttisesta Raamatusta]: YLISTETTY OLKOON JUMALA... kaikki vuoret ja kukkulat, kaikki puutarhat ja metsät, kaikki olennot jotka matelevat ja siivekkäät linnut.
Mutta tämä on aivan liian pitkällistä – ja myös aivan liian lyhyt vastaus – tällaiseen kysymykseen.

Parhain terveisin
J.R.R. Tolkien

Lähde: Kirje 310 teoksessa Humprey Carpenter (toim.): The Letters of Tolkien, London: HarperCollins, 1995.