Ohjelmiston lähestymistapa houkuttelee ratkaisemaan juuri niitä ongelmia, jotka mielletään tärkeiksi, ja toisaalta jättämään sivuun sellaiset asiat, jotka ovat yhdentekeviä. Tekisi siis mieli sanoa että käyttöä ohjaa dynamiikka, joka kohdentaa huomioon ongelmakohtiin ja siihen, miten niistä selvitään eteenpäin.

Ohjelmistoa voi käyttää paitsi tutkimuksissa, myös tilanteen kartoitukseen esimerkiksi strategiatyötä tehtäessä. Strategiaa laadittaessa tulisi keskittyä olennaiseen.

Aihepiiri vei ajatukseni viime talven Tiedottamisen työpajaan, jossa laadittiin viestintästrategioita (ks. Tiedottamisen työpaja). Katsoimme joitakin esimerkkistrategioita ja saimme A4-lapulla ohjeen stratregian laadintaan (perustiedot, johdanto, missio - visio - nykytila, näkökulmia - menestystekijöitä, tavoitteet - toimenpiteet - mittarit, arviointi...). -- Siis keskittyä olennaiseen.

Alla yhteisöviestintää käsittelevä kirja, joka viime talven kurssilla mainittiin. Lainasin kirjastosta, en ole vielä katsellut.

--
Juholin, Elisa (2004). communicare!: viestintä strategiasta käytäntöön. 3.p. Helsinki: Inforviestintä.

Toinen kysymys oli objektiivisuudesta, joka koostuu ainakin seuraavista englanninkielisistä termeistä: factuality, accuracy, detachment, impartiality, equality, , completeness. Lista ei ole täydellinen, mutta tentissäkin muistin seitsemän kohtaa.

Kustantajalla on kirjalle omat sivut, jossa on mm. classroom companion (opiskelua helpottavia kysymyksiä).

--
McQuail, Denis (2005). McQuail’s mass communication theory. 5th ed. London: Sage.

Teos on tullut Teokselta ja sen on kirjoittanut Tiina Raevaara.

--
Pulkkinen, Jarmo (2004). Sudenluusta supertietokoneeseen. Helsinki: Art house.

Jutustelu kirjailija Hyvösen kanssa oli oikein mukavaa ja omia kirjallisia nystyröitä kutkuttavaa. Nyt on purettavaksi haastattelunauha, ja jäsenneltävä rönsyilevä keskustelumme tolkulliseksi kokonaisuudeksi. Suurin pulma on se, miten puhua kirjasta, jota ei tee mieli spoilata pätkääkään. Ei auta että sanoo vain "tää on pakko lukea!", koska jotenkin on perusteltava, että miksi. No siksi! Lukekaa!

Apina ja Uusikuu päätyy minun "kirjallisen inspiraation lähteet" -listalleni, jota aloin taannoin kerätä. Yritän saada luettelon tänne blogiinkin esille, aikanaan. Toukokuu on minulle kirjoittamisen kuu, näin olen päättänyt.

Hjärne tutustui nuoruudessaan tuolloin kumoukselliseen kartesiolaisuuteen, jonka kannattajia Hjärne opettajat Upsalassa olivat. "Maankiertäjä" Paracelsus, joka toisin kuin kartesiolaiset käsitti ruumiin ja sielun kietoutuvan yhteen, sai Hjärnestä vannoutuneen kannattajan. Hjärne lähestyi luontoa kokeellisin menetelmin, haluten silti "kuvata maailman jumalallista todellisuutta".

Matkoiltaan Euroopasta Urban Hjärne toi mukanaan tinkimättömän ehdottomuuden perimmäisen totuuden etsinnässä. Hän ei uskonut noitiin. Tästä tarina alkaa: Hjärne Tukholman noituustapauksia tutkivan komission jäsenenä.

Artikkkeli valottaa hyvin 1600-luvun ilmapiiriä. Periferisessä Ruotsissa on vallalla noitahysteria. Laajasti sivistynyt, oppinut ja maailmaa nähnyt Hjärne "julisti, että noitiin uskominen kertoi ihmisten vähäisestä luottamuksesta Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen." Vastakkainasettelusta syntyy artikkelia kantava jännite. Erityisen ilahduttavia ovat viittaukset tuon ajan luonnontieteeseen, sillä ne tuovat uuden tieteen osaksi aikaansa.

Artikkelista käy ilmi, että Hjärnen tekemä selonteko lopetti Ruotsin suuret noitaoikeudenkäynnit. Tämäkin kertoo mielestäni osaltaan siitä, että elettiin murroksen aikaa. Tuskin pelkät juridiset, teologiset ja lääketieteelliset argumentit olisivat riittäneet, olivatpa ne sitten kuinka painavia tahansa.

Mirkka Lappalainen kertoo Urban Hjärnen tarinan kautta kuin ohimennen 1600-luvun Ruotsista ja Euroopasta, kristinuskosta, uudesta tieteestä ja uudenlaisesta ihmisistä. Asiasisältöä artikkelissa on todella runsaasti muttei kuitenkaan liikaa, sillä Hjärnen henkilö tekee historian eläväksi.

Tiedemiesten tiedonjanoa kuvatessaan Lappalainen on suorastaan runollisen harras:

"Ja kaikkein selittämättömin oli ihminen, jossa henki ja kuolevainen liha yhdistyivät vereksi, luiksi, hermosäikeiksi, mystisiksi siäelimiksi ja vaaleaksi aivomassaksi. He eivät löytäneet vastausta, mutta he käänsivät luonnon ja ihmisen tutkimuksen uuteen suuntaan, matkalle joka ei koskaan pääty."

--
Lappalainen, Mirkka (2006). Maailman painavin raha: Kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta. Vantaa: WS Bookwell Oy. 172-189.

Itselleni tuo siivu oli merkityksellinen siksi, että olin sattumalta jo tutustunut mainitsemaani McGrathin kirjaan Dawkinsin jumala (ja käsitellyt sitä täällä blogissani). Jostain syystä luennoitsija palasi Dawkinsiin aina silloin tällöin. Mahtaisikohan se johtua siitä että Richard Dawkins on paitsi tieteen kansantajuistamisen professori (ilmeisesti) Oxfordin yliopistossa, myös erittäin tunnettu älykkö? Dawkins on mm. ottanut voimakkaasti kantaa keskustelussa kreationismin vaikutusvallan kasvusta.

Minulle tällaiset vastarintakokemukset ovat olleet merkityksellisiä ja mieleenpainuvia, joskaan eivät aina miellyttäviä kokemuksia. Lukiossa uskonnonopettajani opetusmenetelmät ja persoonallisuus herättivät tällaisia tunteita. Arvelen olleeni kovin epäkypsä oppilas, sillä ko. opettajan saavuttamat tulokset esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa olivat erinomaisia.

Toisaalta biologianopettajani, joka suorastaan pyyteli anteeksi sitä, että evoluutioteoriaa opetetaan koulussa, sai minut menemään kirjastoon etsimään kirjallisuutta aiheesta. Muistaakseni en löytänyt juuri mitään, paitsi Francis Crickin (DNA:n löytäjä & Watson & Franklin) kirjan, jossa hän spekuloi sillä, olisiko elämä tullut maapallolle meteoriitin mukana....

Minusta tuntui siltä, että luennoitsija otti kantaa kiistakysymykseen ateismista, joskaan ei suoraan. Minua ärsyttää sekä sellainen yksisilmäinen ajattelu, jossa kaikki uskontoon liittyvä niputetaan yhteen esimerkiksi kreationismin kanssa, että epätieteellinen ajattelu, jota biologianopettajani mielestäni aikoinaan edusti.

Arvelen kuitenkin kypsyneeni siinä suhteessa, että vaikka luennoitsija (osin myös hänen tyylinsä) herättivät, voisiko sanoa, kielteisiä tunteita, kykenin hyväksymään hänenkin näkökantansa (ja persoonansa) ainakin jossakin määrin järjellisenä.

Luennolla käsitelty aihepiiri oli siinä määrin kiintoisaa, että lainasin kirjastosta luennoitsijan kirjan

Karvonen, Erkki (2005). Elämää mielikuvayhteiskunnassa: imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Tampere: Gaudeamus.

Olen vasta selaillut ja vähän lueskellut kirjaa, joten ei siitä sen enempää.

Ensi viikon kustannustoiminnan kurssille pitää tutustua Heikki Luostarisen ja Esa Väliverrosen kirjaan Tekstinsyöjät (yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta).

--
Kunelius, Risto (2004). Viestinnän vallassa Johdatus joukkoviestinnän kysymyksiin. 5.-6. p. Porvoo: WS Bookwell Oy.

Onneksi tuijotin taulukkoa ennen tenttiä!

--
Väliverronen Esa (2007). Geenipuheen lupaus: biotekniikan tarinat mediassa. Viestinnän laitos, Helsingin yliopisto.

Olen kirjannut opintopäiväkirjaani ylös peruskäsitteitä sekä arjen tuntemuksia tiedonhaun ja -hankinnan opiskelusta. Aiemmissa opinnoissa olen käynyt lyhyen tiedonhaun kurssin, jonka informatiikkaa opiskeleva opiskelutoverini piti osana koulutusteknologian projektiopintojaan. Olen myös osallistunut kirjaston järjestämiin koulutuksiin (mm. Nelli-portaali). Jotkin asiat, kuten Boolen operaattorit, olivat muuten ennalta tuttuja. Nyt olen päässyt syventämään tietojani.

Tärkeäksi kurssilla koin käytännön tiedonhaun harjoittelun, joka toivottavasti antoi riittävät eväät jatkoa silmällä pitäen.

Katsaus menneeseen ja tulevaan

Koen olevani psykomotorinen oppija, ja siksi harjoitukset sekä päiväkirjan pitäminen ovat olleet keskeinen osa oppimisprosessiani. En näe tarkoituksenmukaiseksi enää toistaa tässä yhteydessä opittua asiatietoa; arvelen kuitenkin jotain "tarttuneen vaatteisiin" tästäkin opintojaksosta. Yleiskatsaus tiedonhakuun ja informaatiotutkimukseen on luotu, tiedonhaun keskeisiä käsitteitä käyty läpi ja hakuja harjoiteltu.

Tehtävänämme oli myös perehtyä kirjallisuuteen. Siksi lainasinkin kirjastosta kaksi kirjaa: Tiedonhakijan teho-oppaan ja Information Seeking in the Online Age.

Tiedonhakijan teho-opas on hyvä yleisteos. Sen viidennessä luvussa (s.22) puhutaan informaatiolukutaidosta,

...jolla tarkoitetaan henkilökohtaisia tiedonhallinnan ja kriittisen ajattelun taitoja. Informaatiolukutaitoinen opiskelija kykenee tunnistamaan ja ilmaisemaan tiedontarpeensa sekä hakee tarvitsemansa tiedon tehokkaasti. Hän kykenee arvioimaan tietoa ja tietolähteitä kriittisesti sekä käyttää tietoa tehokkaasti ja eettisesti hyväksyttävällä tavalla.

Siinäpä tavoitetta kerrakseen! Kirjan kuudes luku, Tiedonhaun kuviot, soveltuu hyvin muistinvirkistystarkoitukseen eli kertaamiseen, sillä siinä on käsitelty perusasiat tiedonhausta. Kirjassa käsitellään myös mm. Nelli-portaalia, kirjastojen kokoelmatietokantoja (Voyager-ohjelmisto), ARTO ja Aleksi -artikkeliviitetietokantoja jne. Erittäin hyödyllisiä ovat kirjan liitteet: esimerkiksi liitteessä 2 on koottu tietokantoja ja elektronisia lehtipalveluja yleisten kirjastojen luokituksen (YKL) mukaan.

Information Seeking in the Online Age on hieman perusteellisempi, vanhempi, teoreettisempi ja kuivakkaampi esitys tiedonhausta ja -hankinnasta. Siinä käsitellään mm. Dialog -tietopankkia ja paljon, paljon muuta. Tässäpä yksi poiminta: kirjassa (s.253) siteerataan Tenopiria (1993), joka 20 vuoden kokemuksella antaa seuraavia yleisohjeita tiedonhakuun:

• suunnittele, mutta älä ylisuunnittele
• ole tietoinen haun tarkoituksesta
• valitse kuhunkin hakuun sopivin tietokanta
• huomioi hinta-laatu -suhde
• ole tarkkana kun haet ihmisten tai yritysten nimillä
• tiedosta ja ymmärrä erot tietokantojen välillä
• suunnittele haku tietokanta huomioiden
• ole tietoinen eroista käyttäessäsi samaa tietokantaa, mutta eri hakujärjestelmää
• kehitä oma tyyli, mutta ole myös valmis kokeilemaan jotain uutta.

Näiden kahden kirjan lisäksi tulen tulevaisuudessa käyttämään jo aiemmin mainitsemaani kirjaa Tutki ja kirjoita. Siitä on olemassa uusi (2007) painos, johon olen tehnyt varauksen. Tarkistin tilanteen: niteitä on neljä, varauksia kuusi jonossa.

Harjoitukset

Harjoituksissa oli faktatiedonhakun, skenaarioharjoituksia, toimittajan tiedonhakua ja omia tiedonhakuja. Käytimme tieodonhaussa Googlea, Nelli-portaalia ja Dialog -tietopankkia.

Sain opettajalta muutamia käytännön vinkkejä kun haku tökki: hakulauseen muotoilua, englanninkielisiä termejä yms. Tehdessäni tiedonhakua ADHD-lapsen kielellisen kehityksen tukemisesta puheopetuksessa opettaja ehdotti, että voisi katsoa yliopistojen sivuilta, onko siitä tehty tutkimusta. Muuten en muista saaneeni palautetta, rohkaisua kylläkin. Koin tehtävät melko mielekkäiksi. Kysyin jos en tiennyt, ja neuvoja sain.

Pidin tiedonhaun harjoittelusta Dialogilla, sillä hakukielen käyttäminen oli mielestäni opettavaista: haun logiikka tuli tutuksi. Tarkempi tutustuminen eri tietokantoihin ja hakurutiinin kehittyminen tullevat vain tekemällä tarpeeksi paljon tiedonhakuja. Myös se, että sai tehdä omia hakuja itseä kiinnostavista asioista, oli mukavaa.

Lopuksi

Koen, että opintojaksossa luotiin silmäys informaatiotutkimukseen; katson sen siten antaneen välineitä paitsi käytännön tiedonhakuun ja -hankintaan, myös sen käsittäällistämiseen. Koin opiskelun suurilta osin mielekkääksi ja tarkoituksenmukaiseksi.

Pidin varsinkin niistä harjoituksista, joissa sai hakea omaa tietoa. Ryhmässämme herättikin keskustelua se, että jotkin harjoitukset koettiin epätarkoituksenmukaisiksi ja teoreettisiksi. Itse ajattelen, että vaikka harjoituksen aihe ei henkilökohtaisesti koskettaisikaan, voi siitä olla hyötyä. Mahdollisesti opintojaksoa voisi kehittää vielä käytännönläheisemmäksi. Siinäpä se.

--
Heikkinen, R. et al. (2005). Tiedonhakijan teho-opas. Jyväskylä: Docendo.

Large, A et al. (1999). Information seeking in the online age: principles and practice. London: Bowker Saur.

Hirsjärvi, S., Remes, P., Sajavaara, P. (2007). Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.

Mainioita oli kuitenkin se, että toisessa kirjastoyksikössa oli tiedonhaun opastuspiste, eli kädestä pitäen neuvontaa. Sain opastusta Eric-tietokannan ja Nelliportaalin käytössä. Kokonaiskuva alkaa hahmottua, eli mistä tässä oikein on kysymys.

Tämänpäiväinen tiedonhankinta poiki siis mm. kirjan Tutki ja kirjoita. Sen selailu on myöskin osa tiedonhankintaprosessia. Käsiini saamasta vuoden 2000 painoksesta näkee sen, kuinka nopeaa alan kehitys on tietotekniikan myötä ollut. Niinpä luku tiedonhausta on melko lailla vanhentunut. Kirjan uusimmasta (2007) painoksesta tein varauksen. Odotan opuksen olevan suureksi hyödyksi opinnäytetyön tekemisessä.

--
Hirsjärvi, S., Remes, P., Sajavaara, P. (2000). Tutki ja kirjoita. Helsinki: Tammi.

Kirjan esipuheessa todetaan tieteentutkimuksen olevan niin laaja aihe, ettei se mahdu kovin helposti yksiin kansiin. Aihepiiri oli kuin olikin minulle osin ennalta tuttua. Kirjassa käsiteltiin mm. havaintojen teoriapitoisuutta, Thomas S. Kuhnin ajattelua -- siitä tein kerran proseminaarityön --, demarkaatio-ongelmaa, mertonilaista ja muuta tieteensosiologiaa ja tieteellisen keksimisen problematiikkaa -- sitä eräät ovat pyrkineet selittämään abduktiopäätelmistä lähtien.

Koska ohjaaja oli sairastunut, lykkääntyi tapaaminen ensi viikkoon. Puhuimme tosin puhelimessa, ja ehdotin, että menisin tapaamaan matemaattisten aineiden didaktiikan professoria. Jospa hän osaisi auttaa eteenpäin. Muistuupa muuten tässä yhteydessä mieleeni, minkälaista oman matematiikan graduni tekeminen oli: proffa löi kirjan kouraan ja sanoi "tee tuosta". Enkä ymmärtänyt edes osallistua graduseminaariin, vaikka se olisi kai ollut mahdollista.

Tietenkin oma suoriutuminen askarruttaa välillä. Työmuisti ei taida toimia kovin hyvin, ja aivan tavallinen laskento eli tehtävienratkaisu, jota tarvitaan fysiikan laskuissa, tuottaa vaikeuksia. Toivon vain, että pystyisin jotenkin kompensoimaan puutteitani. Ja arvelen pystyvänikin.

--
Kiikeri, M. & Ylikoski, P. (2004). Tiede tutkimuskohteena Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Helsinki: Gaudeamus.

Aloin kerätä kirjalistaa aiheeseen liittyen. Minun on helpointa lähestyä aihetta lukemieni kirjojen kautta, eri näkökulmista. Tärkeitä teemoja ovat Lauri Rauhalan ajattelu ja fenomenologia, Martin Buberin filosofia kirjassa "Minä ja Sinä", ja myös R. D. ('Ronnie') Laing, joka sai vaikutteita eksistentialismista, samoin kuin Gaetano Benedetti.

Rauhalalta minulla on eräs artikkeli, jonka aion lisätä kirjalistaan. Rauhala piti arvossa "antipsykiatri" Laingia ja Thomas Szaszia, joka puhui "mielitaudin myytistä". Suositusta stressi-haavoittuvuus -mallista minulla on niin ikään käyttökelpoinen artikkeli. Ja aivan ehdoton on Päivi Rissasen kirja "Skitsofreniasta kuntoutuminen".

Kuntoutumisen teema onkin keskeinen. Kuntoumista käsittelee Rissasen lisäksi Rufus May artilkkelissaan “Psykoottisen kokemuksen ymmärtäminen ja työskentely kohti toipumista”. Bradfordin yliopistossa vaikuttavat Rufus Mayn lisäksi Pat Bracken ja Phil Thomas, jotka ovat lanseeranneet postpsykiatrian käsitteen. Taustalla kummittelee Michel Foucaultin ajatus klinikan synnystä; ja nyt, kun ihmisiä ei enää suljeta pitkiksi ajoiksi sairaaloihin, tarvitaan myös uudenlaiset lähtökohdat psykiatrialle.

Sosiaalinen konstruktionismi, Seikkulan dialoginen malli: siinä vielä pari teemaa...

Materiaalia siis on vaikka kuinka, ja aioin vielä täydentää listaa. Tärkeintä on kertoa omin sanoin kokemuksistaan; annetun ajan puitteissa moniin lähteisiin voi vain viitata ohimennen.

Tuloksia:

• miespuolinen kaksonen heikentää naispuolisen kaksosen myöhempää lisääntymiskykyä, mikä johtuu sikiöaikaisesta vaikutuksesta (naispuolisesta kaksosesta tulee maskuliinisempi)
• poikien äidit kuolevat tyttöjen äitejä nuorempina
• isoäideillä on merkittävä vaikutus lastenlasten eloonjäämisen turvaajina.

Lummaa on kiinnittänyt huomiota siihen tosiseikkaan, että Homo sapiens -lajin naispuoliset edustajat menettävät lisääntymiskykynsä n. viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Eikö evoluution kannalta olisi tarkoituksenmukaisempaa tuottaa jälkeläisiä (ja siirtää omia geenejä eteenpäin) niin paljon kuin suinkin mahdollista? Lummaan mukaan eräs selitys olisi se, että isoäitiys mahdollistaa omien jälkeläisten lasten saamisen nuorempana, mikä edesauttaa lastenlasten selviytymistä. Eroja populaatioiden välillä syntyy mm. siitä, missä vaiheessa rintaruokinnasta siirrytään vaikkapa lehmänmaitoon; tästä johtunee sisäsuomalaisten suurempi lapsikuolleisuus verrattuna rannikkon asukkaisiin, jotka ovat saaneet äidinmaitoa kauemmin. Äidinmaito nimittäin ehkäisee infektioita. Syntyvyys taas on ollut suurinta yhdeksän kuukautta perinteisen avioitumisajankohdan, sadonkorjuun, jälkeen.

--
Jared Diamond kirjoittaa:

"Evoluutiobiologeista naisten menopaussi on [...] ihmisen seksuaalisuuden merkillisimpiä piirteitä. Se on myös ihmisen seksuaalisuuden tärkeimpiä piirteitä [...] Uskon, että isojen aivojen ja pystyasennon [...] sekä piilo-ovulaation ja omaksi iloksi harjoitetun seksin [...] ohella naisen menopaussi kuuluu niihin biologisiin ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet meistä inhimillisiä -- olentoja jotka ovat enemmän kuin apinoita ja laadultaan toisenlaisia" (Diamond 109).

Diamond päätyy samankaltaiseen johtopäätökseen kuin Lummaa: jälkeläisten, lasten ja lastenlasten, selviytymisen kannalta on edullisempaa, että isoäidit keskittyvät olemaan isoäitejä. Tähän Diamond lisää vielä, että perinteisissä yhteisöissä vanhuksilla on usein korvaamaton rooli yhteisön muistina, muistajina ja tietäjinä.

--
"What Finnish Grandmothers Reveal about Human Evolution" Scientific American

Diamond, Jared (1998). Miksi seksi on hauskaa? (suom. Tiina Ohinmaa alkuteoksesta Why is sex fun? -- The Evolution of Human Sexuality) Juva: WSOY.

McGrath esittää seuraavat vastaväitteet:

1. Yleisimmällä tasolla voidaan sanoa, että tieteellisin metodein on mahdotonta ratkaista Jumala-hypoteesia suuntaan tai toiseen.

2. Dawkinsin argumentit johtavat päätelmään, jonka mukaan Jumalaan ei tarvitse turvautua evoluutioprosessin selittävänä tekijänä. Tämä ajatus on yhdenmukainen monien ateististen, agnostististen ja kristillisten maailmankatsomusten kanssa, mutta ei tee mitään niistä välttämättömäksi.

3. Dawkins käyttää paljon aikaa kumotakseen käsityksen Jumalasta "kelloseppänä". Tällainen käsitys oli paljon esillä 1700-luvulla, mutta se ei ole tyypillinen kristilliselle traditiolle. Sen kehitti Robert Boyle (1627-1691), joka vertasi maailmankaikkeutta Strasbourgissa sijaitsevaan suureen kelloon. Alun perin vertauskuvaa käytettiin maailman fyysisestä rakenteesta, mutta 1700-luvulla se laajennettiin kuvaamaan eliökuntaa. Dawkins osoittaa vain heikkouden eräässä aikaansa sidotussa luomisopin muunnelmassa. Tuo muunnelma kuului tiettyyn historialliseen vaiheeseen 1700-luvun Englannissa, ja monet tuon ajan tärkeät englantilaiset teologit olivat jo hylänneet sen riittämättömänä ja ehkä jopa harhaoppisena. (ibid. 67)

--
(kohta 1) Vaikka kysymystä Jumalan olemassaolosta ei voitaisi (voida) ratkaista luonnontieteellisin menetelmin, ei se McGrathin mukaan saa johtaa tietoteoreettiseen anarkiaan: kysymys ei ole pelkistä henkilökohtaisista kiinnostuksista tai mieltymyksistä. "Ei ole myöskään tarvetta hylätä järkisyitä vaihtoehtoisia vastauksia käsiteltäessä. Kaikki tämä merkitsee vain keskustelun siirtymistä uudelle tasolle ja eri kriteereiden soveltamista todisteisiin ja argumentaatioon" (ibid. 72).

(kohta 2) Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) mukaan "Jumala on kaiken alkusyy. Jumala toimii kuitenkin usealla eri tasolla. Tiettyjä asioita Jumala saa aikaan suoraan, mutta toisissa asioissa Jumala siirtää luomakunnalle kyvyn kausaaliseen vaikutukseen. Tuomaan ajatusta sekundaarisesta kausaliteetista voidaan pitää Jumalan oman primaarisen kausaliteetin laajentumana eikä sen vaihtoehtona" (ibid. 75). Luomakunnassa havaittavia syy-seuraus -suhteita voidaan siis luonnotieteen keinoin tutkia. "Jumala luo maailman, jolla on oma järjestyksenä ja omat prosessinsa" (ibid.). Tämä näkemys loi käsittellisen perustan luonnontieteiden kehitykselle myöhäisellä keskiajalla, mitä voidaan pitää sen vahvuutena. Toisaalta luomakunnan itsesäätely voi johtaa siihen, että Jumalasta tulee vain marginaalinen käsite: esimerkiksi ranskalainen matemaatikko Laplace (1749-1827) korosti "Taivaanmekaniikassaan", ettei Jumalaa kosmologiassa enää tarvittu sen paremmin selittävänä hypoteesinä kuin aktiivisena ylläpitäjänäkään. "Juuri tällainen Jumalan käsitteellinen marginalisointi voidaan havaita Darwinin luonnonvalinnan kuvauksessa. Darwin tarjosi Lajien synnyssä lukijoilleen biologisten lajien alkuperää ja nykyistä maantieteellistä levinneisyyttä koskevan selityksen, joka toimi kokonaan sekundaarisen kausaliteetin varassa. Dawkins tulkitsee tämän vähintäänkin eliminoivan ja vielä todennäköisemmin kumoavan Jumalan olemassaolon." "Sillä että väitetään Jumalan olevan selityksenä tarpeeton, ei [kuitenkaan] ole yhteyttä hänen olemassaoloonsa." (ibid. 75-76)

(kohta 3) Fyysinen (tai "luonnollinen") teologia syntyi Englannissa 1700-luvun alkupuolella. Se vetosi alunperin taivaanmekaniikan säännönmukaisuuteen, Newtonin osoittamaan uuteen maailmanjärjestykseen. Ajateltiin, että Jumalan olemassaolo ja ominaisuudet voitiin päätellä suoraan luonnosta. Carlislen arkkidiakoni William Paley toi ajatuksen Jumalasta "kelloseppänä" myös elollisen luonnon piiriin. John Henry Newman julisti vuonna 1852: "Fysikaalinen teologia ei voi kertoa meille sanaakaan todellisesta kristinuskosta, jo uskon luonteesta johtuen. Se ei voi olla kristillistä missään sanan varsinaisessa merkityksessä. [...] Ihmisluonnon tuntien voisi väittää, että jos tämä niin sanottu luonnontiede pääsee valtaamaan mielet, niin se voi kääntää ne kristinuskoa vastaan" (ibid. 85). McGrath toteaa Paleyn vaikuttaneen Darwiniin, joka "ei silti lainkaan epäillyt, ettei hänen luonnonvalinnan teoriansa kukistaisi Paleyn "fysikaalisen teologian" tai "fyysisen teologian" teoriaa" (ibid. 83).

--
Hippon piispa Augustinus (354-430) painottaa McGrathin mukaan tieteen tulosten kunnioittamisen tärkeyttä raamatunselityksessä (vaarana nimittäin on jääminen "esitieteellisen maailmankuvan ansaan"):

"Asioissa, jotka ovat epäselviä ja käsityskykymme ulottumattomissa, huomaamme pyhissä kirjoituksissa kohtia, jotka voidaan tulkita hyvin eri tavoin tuottamatta vahinkoa uskolle, johon olemme kasvaneet. Sellaisissa tapauksissa meidän ei pidä päätä pahkaa heittäytyä omaksumaan jotakin tiettyä kantaa. Voihan olla, että asiat selvitetään tarkemmin, niin että totuus selviää, ja kantamme osoittautuu vääräksi. Silloin me lankeamme sen mukana. Meidän ei pitäisi taistella oman tulkintamme vaan pyhien kirjoitusten opettamisen puolesta. Meidän ei tule haluta sopeuttaa pyhien kirjoitusten merkitystä omaan tulkintaamme vaan oma tulkintamme pyhien kirjoitusten merkitykseen." (ibid. 87)

...

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins’ God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.

adeniinistä (A), guaniinistä (G), tymiinistä (T) ja sytosiinistä (S).

Koska DNA:n koostumus oli pohjimmiltaan näin yksinkertainen, pidettiin epätodennäköisenä että DNA:n rooli ominaisuuksien periytymisessä olisi merkittävä.

Oswald Averyn tutkimusryhmä havaitsi pneumokokkeja tutkiessaan että DNA sittenkin näytti välittävän geneettistä informaatiota. Tästä oli saanut viitteitä jo vuonna 1928 lääkäri nimeltä Fred Griffith, joka tutki keuhkokuume-epidemiaa Lontoossa. Elävät pneumokokit saattoivat "transformaatiossa" saada kuolleilta pneumokokeilta geneettistä materiaalia. Kysessä täytyi olla jokin kemikaali: ribonukleiinihappo (RNA), deoksiribonukleiinihappo (DNA) tai proteiinit.

DNA:n rakenteen selvittivät James D. Watson ja Francis Crick sekä Rosalind Franklin. Watson ja Crick ymmärsivät heti että DNA:n kaksoiskierrerakenne mahdollisti geneettisen informaation siirtymisen. Franklinin uraauurtavat tutkimukset tekivät Watsonin ja Crickin työn mahdolliseksi. Watson kuvaa kilpajuoksua elämän koodin löytämiseksi kirjassaan "Kaksoiskierre". Tähän kilpajuoksuun osallistui myös kemisti Linus Pauling, joka havitteli kolmatta nobeliaan.

--
"Miksi tämä on niin merkittävää evoluutiobiologian kannalta? On korostettava, että Darwinin luonnonvalinnan teoria edellytti variaatioiden esiintymistä ja esitti muutosten siirtyvän eteenpäin seuraaviin sukupolviin, eikä suinkaan laimentuvan olemattomiin. Tämän jälkeen luonnonvalinta ratkaisi sen, säilyykö kyseisen muutoksen aiheuttava geneetinen koodi. Uusdarvinistinen synteesi perustuu oletukseen siitä, että pienet satunnaismuutokset (mutaatiot) parantavat joskus eliön selviytymismahdolllisuuksia. Niillä eliöillä, joilla on tällainen hyödyllinen mutaatio, pitäisi olla selviytymis- ja lisääntymisetu muihin yksilöihin verrattuna, ja niin ne siirtäisivät ominaisuutensa edelleen jälkeläisilleen. Jos oletetaan, että eliöiden selviytymisen todennäköisyys vaihtelee, on helppo tajuta, kuinka edullinen ominaisuus voi vakiintua ja levitä.

Asian ydin on, että luonnossa tapahtuu geneettistä muuntelua ja että luonnonvalinta ratkaisee, selviävätkö nämä muutokset. Geneettisen kopioitumisen prosessi puolestaan varmistaa, että samat muutokset välitetään eteenpäin. Moni evoluutiobiologian ongelma jää kuitenkin vielä avoimeksi: esimerkiksi se, millä tasolla luonnovalinta toimii. Toimiiko se geenien itsensä, geenit sisältävien eliöyksilöiden vai läheistä sukua toisilleen olevien ryhmien tasolla?" (McGrath 43)

--
Dawkinsille evoluutio on geenilinjojen välistä taistelua oikeudesta kahdentua:

[Geeni] ei vanhene. Sen todennäköisyys kuolla ei ole sen suurempi miljoonan vuoden iässä kuin vain sadan vuoden iässä. Sukupolvien kuluessa se hyppii yksilöstä toiseen, manipuloi kutakin asuinpaikkaana omalla tavallaan ja omien päämääriensä saavuttamiseksi, hyläten toisiaan seuraavat kuolevaiset ennen niiden vanhenemista ja kuolemaa. Kuolemattomia ovat geenit, tai pikemminkin ne määritellään geneettisiksi yksiköiksi, jotka lähes ansaitsevat kuolemattomuuden määreen. (Dawkins 48 McGrathin 44 mukaan)

Siis: "Evoluutio voidaan nähdä sattumanvaraisesti muuntelevien kopioitujien ei-satunnaisen selviytymisen tuloksena" (McGrathin 46 mukaan). Muiden muassa filosofi Mary Midgley on kritisoinut Dawkinsin kielenkäyttöä: "Geenit eivät voi olla itsekkäitä tai epäitsekkäitä sen enempää kuin atomit voivat olla mustasukkaisia, norsut abstrakteja tai keksit teleologisia" (ibid. 52 mukaan).
...

Dawkins, Richard (1993). Geenin itsekkyys (suom. Kimmo Pietiläinen). Helsinki: Art House.

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins’ God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.

Alister McGrathia Dawkinsin ajattelussa kiinnostaa "vain se, miten Dawkins lähtee liikkeelle darvinistisesta evoluutioteoriasta ja päätyy itsevarmaan ateistiseen maailmankatsomukseen, jota hän saarnaa messiaanisella kiihkolla ja varmuudella, kuurona kaikelle kritiikille" (McGrath 19). McGrath listaa neljä toisiinsa liittyvää Dawkinsin uskontovihamielisyyden syytä:

1. Darwinilainen maailmankatsomus tekee uskon Jumalaan tarpettomaksi tai mahdottomaksi.

2. Uskonnon väitteet perustuvat uskoon, joka pakenee tiukkaa pyrkimystä totuuteen. Dawkinsille totuus perustuu selkeisiin todisteisiin: kaikenlaista uskoon pohjautuvaa edistyksen jarruttamista ja mystiikkaa on vastustettava kiihkeästi.

3. Uskonto antaa maailmasta köyhtyneen ja laimennetun kuvan. "Järjestäytyneen uskonnon esittämä maailmankaikkeus on ahdas, pieni, keskiaikainen ja äärimmäisen rajoittunut maailma." Sitä vastoin tiede piirtää selvän ja kirkkaan kuvan suurenmoisesta, kauniista ja kunnioitusta herättävästä maailmankaikkeudesta.

4. Uskonto johtaa pahuuteen. Se on kuin pahanlaatuinen virus, joka tartuttaa ihmismieliä. Tämä ei tarkalleen ottaen ole tieteellinen arvio siksi, ettei tiede voi määritellä, onko jokin hyvää vai pahaa, kuten Dawkins usein korostaa. "Tieteellä ei ole menetelmiä päättää, mikä on eettistä." Kyseessä on kuitenkin syvälle käyvä moraalinen vastaväite uskonnolle ja siihen on suhtauduttava vakavasti. (Ibid. 20-21)

--
McGrathin mukaan Dawkinsia voidaan pitää ensimmäisenä ja edelleen järjestelmällisimpänä geenietologina. Dawkins teki väitöskirjansa nobelisti Niko Tinbergenin ohjauksessa. Vaikka Konrad Lorenz loi etologian käsitteelliset perusteet 1930-luvulla, on "Tinbergenin kärsivällistä ja tarkkaa havainnointia [...] kiittäminen alan käsitteellisestä ja käytännön tason kehityksestä" (ibid. 25-26). Etologia on eläinten käyttäytymistä tutkiva tiede, joka korostaa sopeutumisen ja käyttäytymisen evoluutiota.

Dawkinsin tuli siihen tulokseen, että hedelmällisin tapa tarkastella evoluutiota oli tarkastella koko prosessia geenin näkökulmasta. "Eliöt voidaan pelkistää geeneiksi ja geenit digitaaliseksi (ei analogiseksi) informaatioksi" (ibid. 27)

McGrathin kirjan ensimmäinen (eli johdantoa seuraava) luku tarkastelee darwinistista maailmankatsomusta ja se on erittäin mielenkiintoinen. Darwinin evoluutioteoria tarvitsi perusteellisen selityksen periytymiselle, ja Darwin kehitti itse siihen tarkoitukseen "pangenesiksenä" tunnetun teorian. Darwin ei ollut tietoinen Gregor Mendelin kokeista hernekasveilla vuosina 1856-1863, jotka johtivat kolmeen periytymistä säätelevään perusperiaatteeseen:

1. Jokaisen piirteen, esimerkiksi kukan tai siemenen värin, periytymistä näyttävät hallitsevan tietyt yksiköt tai tekijät, jotka välittyvät jälkeläisille

2. kasviyksilö perii yhden tällaisen tekijän yhtä piirrettä kohden molemmilta vanhemmiltaan

3. piirteet, jotka eivät näy yksilössä, voivat silti periytyä myöhemmille sukupolville. (ibid. s. 35)

Nämä ajatuksensa Mendel esitteli Brnon Luonnonhistoriallisessa seurassa alkuvuodesta 1865 ja ne julkaistiin seuraavana vuonna. Sitten ne jäivät osin unohduksiin kunnes ne "löydettiin uudelleen" kolmen eri henkilön toimesta vuonna 1900.

Thomas Hunt Morgan tutki banaanikärpäsiä ja julkaisi tutkimustuloksensa uraauurtavassa artikkelissaan vuonna 1926. Morgan esitti neljän ominaisuusryhmän periytyvän, mikä vastasi banaanikärpästen kromosomiparien määrää. "Perintöaineksen eteenpäin siirtymisen tiedettiin nyt perustuvan mendeliläiselle käsitykselle erillisistä perinnöllisistä tekijöistä (geeneistä). Uuusdarvinismina tunnettu synteesi tuli mahdolliseksi: mendeliläinen genetiikka evolutiivisen muutoksen selittäjänä yhdistyi darwinilaisen luonnonvalinnan prosessiin, joka ratkaisee kehityksen tuloksen" (ibid. s 40).
...

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins' God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.