Päiväkirjan pitäminen mahdollistaa helposti uudet alut. Ei siihen sen kummempaa, dramaattisempaa elämänmuutosta tarvita. Uusi päiväkirja on yhtä kuin uusi alku, sen ensimmäinen, puhdas sivu. Uuden päiväkirjan valitseminen ei ole yhdentekevää. Tiedän sen, tästä aiheesta voi käydä loputtomia keskusteluja päiväkirjailijoiden kanssa. Päiväkirja, jonka nyt lopetin, oli joululahja hyvältä ystävältäni. Nyt edessä onkin visainen tehtävä: valitsenko uudeksi kirjaksi anopin joululahjan (Helene Schjerfbeck -kantisen) vai äidin antaman syntymäpäivälahjan, kauniin violetin kirjan? Hmm... (päiväkirjojen kirjoittajille on helppo ostaa lahjoja, koska kirjojen menekki on 2-5 vuodessa).

Olen kirjoittanut 30-40 päiväkirjaa. Lukumäärästä en ole ihan varma. Selviäisi laskemalla, kaikki ovat tietysti tallessa olohuoneessani olevassa isossa matkalaukussa. Tyrmistyin, kun hyvä ystäväni POLTTI kaikki teini-iän päiväkirjansa ja väitti sitä puhdistavaksi. Itse en mistään hinnasta pystyisi samaan. Toisinaan on hauskaa / riipaisevaa / ahdistavaa / lohdullista palata vuosien takaisiin mietteisiin. Joskus päiväkirjoja, tietyn iän tuntoja, voi käyttää kaunokirjallisten tekstien lähteenä.

Kuka muu kirjoittaa aina vain päiväkirjaa?

Uudessa Anna-lehdessä Hannu Mäkelä antaa neuvoja kirjailijan urasta haaveileville niin osuvasti, että lauseet piti kirjoittaa muistiin:

"Pitää ymmärtää mihin ryhtyy, hyvässä ja huonossa. Pitää muistaa suhteellisuus. Unohdettu voidaan löytää, eikä menestys ole pysyvää: kukaan ei kulje tasaista tietä kunniaan. Kultaa ja voittoja ei täältä myöskään saa mukaansa. Mutta jos uskoo työhön ja itseensä ja jaksaa kestää maailman ivaakin, selviää. Puhuttu katoaa, kirjoitettu pysyy. Sana."

Toimitusjohtaja Anne Brunilan mukaan Suomen metsäteollisuuden puuhuolto on ajautumassa katastrofaaliseen tilaan. Metsissämme puuta riittäisi, mutta maanomistajat eivät ole sitä halukkaita myymään.

Tähän asti ratkaisuksi on ehdotettu vain isoa määrää verohelpotuksia, kuten pääomatuloveron keventämistä ja metsän luovutusvoittoveron lakkauttamista.

Taloustieteen näkökulmasta ajatus siitä että omaisuus saataisiin tuottamaan paremmin verotusta alentamalla vaikuttaa oudolta. Klassisen näkemyksen mukaan kun omaisuuden verottaminen, eli tuottovaatimuksen nostaminen, nimenomaan tehostaa ja parantaa voimavarojen käyttöä.

Puun myynnin verohelpotuksilla tai metsäomaisuuden luovutusvoittojen verovapaudella ei ratkaista Suomen puumarkkinoiden ongelmia. Ne ovat enimmäkseen tulonjakopoliittisia toimia.

Esillä olleiden toimien sijasta kiinteistöveron ulottaminen metsämaahan olisi nyt tervetullut verouudistus. Sen myötä omistajille tulisi tarve saada metsäomaisuutensa tuottamaan, jotta vuotuinen kiinteistövero saataisiin maksettua. Seurauksena olisi nykyistä tasaisempi puun tarjonta.

Kiinteistövero ratkaisisi myös hajautuneeseen metsäomistukseen liittyvän ongelman, koska se ohjaisi myös kaupungeissa asuvia pienomistajia huolehtimaan metsävarallisuutensa hyvästä hoidosta ja tuotosta. Kaiken lisäksi kunnille tuleva kiinteistöverotuotto helpottaisi nimenomaan köyhimpien metsävaltaisten kuntien taloustilannetta.

Hallitukselta tarvitaan nyt rohkeita ja nopeita päätöksiä. Kansantalouden ja yhteiskunnan ylivoimainen enemmistö olisivat metsän kiinteistöverouudistuksen voittajia. Kuinka paljon vaakakupissa painavat tuhannet metsäteollisuuden työpaikat?

(Julkaistu Kauppalehdessä)

Muuta taidetta tehdään paljon kirjojen pohjalta, elokuvia varmasti eniten. Taru sormusten herrasta on inspiroinut upeita maalauksia ja kokonaisia taidekirjoja. Myös piilovitsejä harrastetaan: Esimerkiksi Firefly-tieteissarjaan on ujutettu Dortmunder-niminen avaruusalus.

Ajelin mökille ja takaisin faijan uudella (vanhalla) Ladalla. Ja koska Ladassa on tyyliä ja asennetta ihan eri tavalla kuin vaikka Toyota Corollassa ;) sillä pitää tietysti olla nimi. Mietin nimeä monta päivää, kunnes itsestäänselvin vaihtoehto välähti mieleen: Ilia Voljova, Alastair Reynoldsin avaruussaagan keskeinen hahmo.

Nyt tarvitaan vielä nimi auton kylkeen, mieluiten kyrillisin kirjaimin. Ihanaa nörtteilyä :mrgreen:

Millä tavoin kirjat näkyvät teidän elämässänne?

"Jos haluaa pelastaa toisen kirjoittajan päivän, voisi vaikka aloittaa sen pienen, positiivisen kommentin antamisesta. Haastankin siis jokaisen Grafomanian lukijan kehaisemaan hyvää tekstiä, vaikkapa verkosta bongattua, tai jotakin jonka olet juuri lukenut. Mitä tuntemattomampi kehuttava, sen parempi juttu!"

Haaste on aina ajankohtainen. Milloin nimittäin viimeksi on tullut annettua spontaania lukijapalautetta? Muistatko edes?

Suurin osa lukemistani kirjoista on arvostelukappaleita. Palaute julkaistaan kritiikkinä sanoma- tai aikakauslehdissä. Toinen merkittävä osa lukemistani kirjoista on kollegoiden, ystävien kirjoittamia. Joko valmiita tai käsikirjoitusvaiheessa olevia tekstejä. Niitä tulee tietenkin kommentoitua sähköpostitse, puhelimitse ja kasvotusten teemukillisen äärellä.

Parhaat tänä keväänä lukemani kirjat ovat olleet ulkomaisia. Tuntuu ponnistukselta etsiä kirjailijan yhteystiedot. Vaikka maalaisjärjellä ajateltuna: aika monella kirjailijalla on nettisivut yhteystietoineen ja suomalainen kustantaja varmasti auttaisi aina. Mutta se kliseinen "ei ole aikaa" -tekosyy vaivaa aina... Luulisi, että Kanadassa tai Ranskassa asuva kirjailija ilahtuisi, jos suomalainen lukija lähestyisi häntä.

Nuorilta voi ottaa oppia (tässäkin) asiassa. Teini-ikäiset lukijat ovat ihanan spontaaneja ja räväkkiä. Sähköposti on madaltanut kynnystä ottaa yhteyttä kirjailijaan. Olen saanut monenlaisia kirjeitä. Yhdessä nuori neuvoo vihaisesti, etteivät suomalaiset nuoret juo viiniä, vaan olutta. Toisessa kirjeessä lukija kiittää saaneensa kirjastani rakenteellisen vinkin kouluaineeseensa: "Kerrankin mun luokkakaverit pysyivät hereillä." Joskus tulee tekstareitakin (aamuseiskalta!). "Kirjasi päähenkilö on ihan kuin paras kaverini..."

Annen haaste olkoon jatkuvasti voimassa. Positiivista palautetta ei saa tässä maailmassa koskaan liikaa. Ja voi negatiivisenkin esittää rakentavasti. Kävin lukijan kanssa varsin hedelmällistä kirjeenvaihtoa aiheesta nuoret & alkoholi. ;)

Sunnuntain ottelu SC Teufelia vastaan tulee olemaan kova. Hyväkään tulos Teufelia vastaan ei välttämättä riitä taistelussa jatkopaikasta, mutta aivan turhaa on miettiä mitä muut joukkueet tekevät ja kenellä riittää motivaatio viimeisellä kierroksella, sillä aivan varmaa on se, että jos omaan tekemiseen ei keskitytä tarpeeksi, voidaan Hirven Pään terassilla ensi sunnuntaina aloittaa kesäloma.

Kaikki on mahdollista, ja niin kauan kuin peli jatkuu, unelmat elää.

Loppuun vielä muutama pelaaja alter-egoineen;

7 Jouni Heinonen - Chris Pronger; taitava käsistään, mutta kokonsa ja jumanjinsa puolesta ilkeämpi kuin Georges Laraque. Antaa maittavia pusuja kentällä, eikä laidatkaan välty suoristumisilta.

21 Juho Hyvärinen - Peter Forsberg; jokainen tietää tämän. Hirveä määrä taitoa ja syöttötaito on niin huima, että pärjää vertailussa isoihinkin nimiin. Pelisilmä huikea.

27 Tuomas Kokkola - Unknown; on koitettu istuttaa Patrik Stefanin ja Georges-boyn viittaa, mutta mikään ei ole tuntunut vielä sopivan. Kokoa etsitään, mutta korkea aika löytää se oma rooli. Kokenut sotaratsu, jolta oikeasti odotetaan enemmän.

44 Juha Niutanen - Johan Frantzen; ei ole kentän notkein, ei ole kentän sulavin. Todella hyvä laukaus, mutta välillä lennetään liian korkealla. Nöyrä molempiin suuntiin ja hirvimäisen olemuksensa ansiosta antaa tilaa pienemmille ketjukavereilleen.

93 Erkki Hyöki - Ryan Getzlaf; joukkueen taitavin - taikuri pallon kanssa. Tekee temppuja, joita kukaan muu ei edes viitsi yrittää. Tekee ratkaisumaaleja, mutta osaa myös bulgarialaisten metkut. Todellinen taitelija, joka johtaa joukkuetta.

Ja Punakone on lyöty...

SC Magian mukava viiden ottelun voittoputki on saanut kokeneemmankin värittelijän innostumaan ja oikein pohtimaan niitä kaikkia tsäänssejä mitä edessä on. Jos vielä alkukesästä halutaan juhlia oikein kunnolla - kuten ensi viikonloppuna Luopioisten mestaruusjuhlissa - täytynee meidän Valkoisten venyä 11 ottelun mittaiseen voittoputkeen.

Mestaruusjuhlat eivät siis olisi voineet osua parempaan saumaan, kun jatkosarjaa on jäljellä vielä kolme kierrosta. Lienee sanomattakin selvää, että Domarin illassa käydään varmasti vielä monen monta kuvioo läpi biljardin pöydän ääressä ja ketjuja suunnitellaan, vaikkei niitä edes haluttaisikaan vaihtaa. Jukka Karjalaisen Sankarit fiilistellään puolenyön aikaan, jolloin taas voi tuntea kuuluvansa kaikkien aikojen parhaaseen säbä-jengiin. Miehistötappioitakin on mitä luultavammin luvassa, mutta parastahan olisi, kun porukka olisi koossa vielä sunnuntain sarastaessa.

Kauhuelokuvatutkijana olen jo tottunut ihmisten reaktioihin, kun paljastan väitöskirjani aiheeksi väkivaltaiset kuolemat kauhuelokuvissa. Keskustelukumppanista riippuen joudun vastaamaan, enkö kärsi painajaisista, miten kiltin näköistä ihmistä voi sellainen aihe kiinnostaa, tai olivatko vakavasti otettavat aiheet päässeet jo loppumaan. Vaihtoehtoisesti kuuntelen loputonta luetteloa mieleen juolahtavista kuolinkohtauksista, sama sitten mistä genrestä tai edes elokuvasta pätkät sattuvat olemaan. On paheksuttavaa, mikäli en juuri mainittuja tuskanhetkiä kykene palauttamaan mieleeni.

Tottahan nämäkin keskustelut minua kiinnostavat, vaikka tutkimustani ne eivät edistä suuntaan tai toiseen. Niinpä minulla oli suuria toiveita, kun huhtikuun alussa pakkasin matkalaukkuni ja suuntasin Englantiin New Nightmares -konferenssiin, jonne kokoontui puolisen sataa kauhuelokuvatutkijaa. Unelmoin keskusteluseurasta, joka hyppäisi jokapäiväisen ja ennustettavan keskustelun ylitse ja keskittyisi kauhun teoreettiseen ja analyyttiseen pohdintaan.

Erilaisista konferenssikokemuksistani tiesin, että toiveeni olivat jo liiankin korkealla, mutta katkeran pettymyksen sijasta palasin kotiin matkalaukussani paitsi hillittömän shoppailun tulokset myös kourallinen uusia ideoita ja innostusta. Oli palkitsevaa, kun osallistujat olivat tutustuneet samoihin teoreetikoihin ja nähneet pääsääntöisesti samat elokuvat. Keskustelu pääsi rakentumaan lähtökohdista, jotka hyödyttivät ainakin allekirjoittanutta.

Konferenssi muistutti minua siitä, että vaikka Suomessa kauhu ei liene arvostetuin tai ainakaan suosituin tutkimuskohde, on kauhututkimus kokonaisuudessaan vallan hyvällä tolalla. 1980- ja 1990-lukujen taitteen teoriabuumi on saanut haastajakseen nuoremman sukupolven tutkijoita, jotka innolla ruotivat aiempaa suuntausta ja tuovat omia näkemyksiään niiden rinnalle.

Kauhuelokuvatutkimuksesta pystyi jo yhdenkin konferenssin perusteella erottamaan muutamia perustrendejä. Ensinnäkin sen sijaan, että tutkijat olisivat korostaneet kauhun erityisyyttä, pyrkivät monet löytämään yhteyksiä muihin genreihin, elokuvakulttuuriin ja yhteiskuntaan. Kauhua ei edes haluttu nähdä erillisenä kokonaisuutena, vaan vuoropuhelua käyvänä osapuolena, osana laajempaa kokonaisuutta.

Toiseksi hirviöt näyttävät elävän uudenlaista nousukautta, sillä yhä useampi tutkija, minä mukaan lukien, kiinnittää huomiota hirviöön samastumiskohteena ja sankarina. Heitä kiinnostaa, miten hirviöt määrittelevät itsensä ja millaisiksi samastumiskohteiksi ne tarjotaan. He analysoivat, miten katsojat kaipaavat yhä enemmän monipuolisia hirviöhahmoja, joiden menneisyyteen, tavoitteisiin ja motiiveihin katsoja saa kunnian tutustua.

Kolmanneksi naistutkijoiden esiinmarssi jatkuu edelleen voimakkaana kauhun puolella. Jo aiemmin Barbara Creed, Cynthia Freeland, Carol Clover ja Yvonne Leffler ovat tehneet vahvaa työtä alueella ja nyt heidän jalanjäljissään kulkee monia kriittisiä naistutkijoita. Erityisenä kiinnostuksen kohteena tuntuu olevan naiskatsojan tai naishahmojen asema, erityisesti eksploitatiivisessa slasher-perinteessä. Nämä tutkijat kiinnittävät huomionsa naispuolisiin hirviöihin ja naistappajiin ja käsittelevät naiskatsojan saamaa mielihyvää naisruumiin pahoinpitelystä.

Näiden eväiden kanssa paluu arkiseen työhön kotomaassa tuntui helpommalta. Kenties ensi kerralla vastatessani samoihin kysymyksiin ties monennettako kertaa, kehittelen vielä kerran uuden vastauksen. Tänään se voisi olla seuraavanlainen: kauhu on minun tapani kapinoida yhteiskunnan ja akateemisen maailman valmiita odotuksia vastaan siitä, mihin joko tutkijan tai vielä spesifimmin naistutkijan olisi hyödyllistä ja soveliasta kuluttaa aikaansa.

Outi Hakola

Tuleeko muille mieleen sellaisia kirjoja, jotka ehdottomasti ansaitsisivat uusintapainoksen?

Magialla on nyt kutkuttava viikonloppu luvassa. Edessä on siis Luopioisten puulaakin finaalipelit ja vielä illalla taistellaan spiral-sarjan jumbokamppailu Pispalan Tynamoa vastaan. Eli kun puulaakin voitto on varmistettu Luopioisissa, alkaa välitön siirtyminen kohti kaukajärven areenaa. Illan spiral-peliin lähdetäänkin hieman vajaamiehisenä sillä osa porukasta (jotka pelaavat myös jossain Luopioisten divarijyrissä) keskittyy sunnuntain peliin eivätkä osallistu enää illalla. No lauantaina illalla ainakin saadaan selvyys mihin meidän ”ensikertalaiset” pystyvät ilman isoja poikia.

Kaikki siis paikan päälle seuraamaan puulaakien finaaleja tai tv:t auki sillä eiköhän media arvosta tätä upeata urheilutapahtumaa suuresti ja näytä sen kaikille halukkaille.

Kaikkien pelien jälkeen on oletettavaa että rosteri nauttii väkijuomia runsain mitoin! Domarissa tavataan fanit!

Mauttomin terveisin magian oma Ilkka Kanerva

Luonteva esiintyminen ihmisjoukkojen edessä ei kuitenkaan ole suomalaisten perinteisiä vahvuuksia. Suuri syy on kulttuurissa, täällä ei ole katsottu hyvällä jos joku haluaa tuoda itsensä esiin, nöyryys ja krooninen syyllisyydentunne (oli sille aihetta tai ei) ovat vankkoja luterilaisia hyveitä. Lapset kasvatetaan ilman positiivista vahvistamista, etteivät ne vaan ylpisty ja luule itsestään liikoja. Vaikka jotain saavuttaisikin, on hyvä vähätellä itseään.

Onneksi kulttuurimme on vähitellen muokkautumassa avarammaksi. Tulemme varmasti näkemään yhä enemmän nuoria suomalaisia, joilla on terve itsetunto ja jotka eivät hyydy tuppisuiseen, vapisevaan koomatilaan joutuessaan puhumaan useammalle kuin yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Meille vähän vanhemmille voi kuitenkin olla yhä vaikea päästä yli esiintymispelosta ja kaikesta siitä pimeästä ja synkästä, joka velloo alitajunnassa ja vakuuttelee että homma menee takuulla totaalisesti pieleen. Ja pelosta huolimatta moni haluaisi esiintyä, jopa nauttisi siitä ilman lamauttavaa jännittämistä!

Onneksi tätäkin asiaa voi opetella, ja ehtoisa järjestömme Nuorisokirjailijat ry. järjesti meille eilen esiintymistaidon koulutuspäivän. Kouluttajana oli näyttelijä Tuija Piepponen, joka oli fantastisen hauska, eläväinen ja innostava. Suomalaisen jäyhähkö, mutta oppimishaluinen kirjailijaporukka suli nopeasti (ja hillittömien naurukohtausten säestyksellä) kertomaan nimensä luontevasti muiden edessä ja improvisoimaan vapautuneesti. Vaikka impromenetelmä on käytännön tasolla hassuttelua, se havainnollisti tehokkaasti, kuinka asiaan keskittyminen vie ajatukset pois omasta jännittämisestä. Bonuksena tietysti lisää rentouttavaa nauramista, kun improilijat esittivät muun muassa nukahtelevaa formulakuskia, krapulaista pappia, ilmavaivaista ballerinaa ja pakkasessa esiintyvää stripparia!

Saimme nähdä, miten pienestä on kiinni esiintyjän läsnäolo. Esiintyminen ei ole puhumista takaseinälle näkymättömän ihmisjoukon ylitse, vaan se on elävää vuorovaikutusta. Se on kontaktin ottamista toisiin ihmisiin - ei vain heidän katsomistaan, vaan heidän näkemistään - intensiteettiä, heittäytymistä ja avautumista. Esiintyminen vaatii luottamusta paitsi itseensä, myös yleisöön.

Opimme myös muutamia keinoja rentoutua fyysisesti ennen lavalle astumista. Esiintymisjännitykseen ei kuitenkaan ole olemassa taikatemppuja, jotka saavat sen noin vain katoamaan. Tähänkin sopinee vanhat viisaat sanonnat, "Tekemällä oppii" ja "Harjoitus tekee mestarin".

Ja eikun harjoittelemaan, heti tuossa viikon kuluttua! :)

Suomen elokuvatutkimuksen seuran vuosikokous järjestettiin Helsingissä perjantaina 14.3.2008. Tuloslaskelman ja taseen lisäksi kokouksessa käytiin läpi ja hyväksyttiin seuran toimintakertomus vuodelta 2007. Takana on aktiivinen ja menestyksekäs kausi, kohokohtinaan kansainvälinen Between Science and Myth – The Past in Contemporary Cinema –seminaari sekä Suomalaisuus valkokankaalla –artikkelikokoelman julkaiseminen yhteistyössä Like kustantamon kanssa. Kokouksen päätteeksi katse käännettiin tulevaan. Alkanut vuosi tuo mukanaan uusia innostavia haasteita, erityisesti japanilaista populaarikulttuuria käsittelevän seminaarin Imaginary Japan – Japaneseness and Fantasy in Contemporary Popular Culture ensi syykuussa. Vuosi 2008 on SETS:in 23. toimintakausi. Neljännesvuosisataisen olemassaolon ja juhlahumun lähestyessä lienee järkevää kysyä tekeekö seura tässä tapauksessa kaltaisekseen? Ja jos tekee, niin millaiseksi?

Seuralla tarkoitetaan järjestäytynyttä useiden henkilöiden yhteenliittymää, yhdistystä tai klubia. Seuran perustamiseksi tarvitaan vapaamuotoinen sopimus eli perustamiskirja, johon liitetään yhdistykselle laaditut ja vähintään kolmen jäseneksi liittyvän henkilön allekirjoituksellaan hyväksymät säännöt. Seura edellyttää siis yhteisön keskenään tekemää ja osapuolia sitovaa päätöstä yhteisen päämäärän tavoittamiseksi. SETS:in pyrkimyksenä on toimia elokuvaan ja muuhun audiovisuaaliseen kulttuurin kohdistuvan tutkimuksen edistämiseksi Suomessa ja kansainvälisesti. Tehtävä on haastava ja merkityksellinen, sillä nykyisessä yliopistopoliittisessa ja tulostavoitteellisessa kuohunnassa pienet elokuva- ja televisiotutkimuksen kaltaiset oppiaineet jäävät helposti suurempien ja yhteiskunnallisesti kannattavampien jalkoihin.

Seura tarkoittaa toisaalta yksinkertaisesti yhdessä toisen tai toisten kanssa olemista sekä usein yhteisen intohimon jakamista. Henri Langlois’n vuonna 1936 perustama Ranskan maineikas elokuva-arkisto, La Cinémathèque française, on vuoden 1901 lakiin perustuva yhdistys. Sen nykyiset lähes 650 jäsentä koostuvat elokuvaohjaajista, näyttelijöistä, kriitikoista, tutkijoista, elokuva-alan teknikoista, mutta myös yksittäisistä filmihulluista, joita yhdistää arkistolle luovutettu teos tai muu vastaava sen yhteisöä rikastava aineisto. Louvren jättiläismäinen taidemuseo puolestaan ostaa kokoelmiinsa vuosittain uusia teoksia valtion investointien lisäksi vuonna 1897 perustetun ”Les Amis du Louvre” yhdistyksen tuella. On kunnia-asia kuulua Louvren ystäviin! Myös lukuisilla kirjailijoilla, ohjaajilla ja näyttelijöillä on luonnollisesti omat nimikkoseuransa. Suomessakin on esimerkiksi perinteikäs Risto Jarva-seura, joka järjestää säännöllisesti seminaareja ja muita elokuvakulttuuria tukevia tapahtumia. Seurassa toimiminen tarkoittaa jakamista ja yhdessä tekemistä. Kun antaa, myös saa.

Hyvään seuraan hakeudutaan ja mukavasta seurasta kiitetään. Itselleen vierasta tai epämiellyttävää seuraa taas on tapana karttaa. Arveluttava seura saattaa olla peräti vaaraksi. Yhdessä oleminen voi tarkoittaa yhteisiä mielipiteitä, mutta ei kuitenkaan edellytä niitä. Outi Nieminen kirjoitti helmikuun blogissa tärkeästä asiasta pohtiessaan onko myös elokuvatutkimuksesta tullut arvostelulaji. Kysymystä voi laajentaa edelleen koskemaan seurojen ja yhdistysten toimintaa. Voiko yksittäinen seura olla hyvä tai huono? Seuran ei ole tarkoituksenmukaista rakentaa norsunluutornia, jonka korkeuksista tähyillään epäilevästi kohti toisinajattelijoiden joukkoja. Toimiva seura on parhaimmillaan voimavara, joka yhdistää erilaisia näkemyksiä ja on avoin uudelle, myös itselleen vieraalle tai tuntemattomalle. Billy Wilderin elokuvan Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) viimeinen repliikki on viisaudessaan ja inhimillisyydessään ikimuistoinen: ”Nobody’s perfect”. Olkoon se myös yksi Suomen elokuvatutkimuksen seuran toimintaa siivittävistä ohjenuorista.

Suomessa on patentti- ja rekisterihallituksen ylläpitämän yhdistysrekisterin mukaan tällä hetkellä noin 127 000 yhdistystä. Niistä vain yksi, Suomen elokuvatutkimuksen seura, on sitoutunut elokuvan ja audiovisuaalisen kulttuurin tutkimuksen edistämiseen. Tervetuloa mukaan SETS:n toimintaan sen lähestyessä kunniakasta 25. ikävuottaan. Seura tekee kaltaisekseen, mutta seura on ennen kaikkea yhtä kuin jäsenensä.

Satu Kyösola

Markkinointipäällikkö Tuomas Kokkola on ollut innoissaan uudesta pestistään siiviilissä. Myös Magialle satelee tarjouksia ja urheilutoimenjohtaja Juha Niutasen faksi laulaa tunnetusti edelleen yötä myöden. Kokkola sattui innoissaan Kievarissa ehdottelemaan verkkapukua Magialle. Hyvärisen Olli, joka etsii edelleen sitä kadonnutta tukkaansa ja pohtii mailan lavan käyryyttä, haluaisi puolestaan toppa-asut, mutta sitäkin enemmän hänen ja Vilkin Jussin toivelistalla on uudet pelishortsit. Kuulemma liian pienet. Eiköhän tässä ole tapahtunut pientä yliarviointia itseään kohtaan - ainakin Heinoselle tuntuu vielä shortsit sopivan...

Ja niin, Kokkolalle luultavasti tilataan musta nahkaliivi ja niittikaulapanta Magian logoineen päivineen.

Viime viikonloppu oli todellinen testi Magialle. Revanssi ja runkosarjan voitto puulaakissa ja hirveä sähkötys kevätsarjassa loi uskoa paremmasta huomisesta. Ehkei se allekirjoittaneen Kohti tuplaa...-kolumni ollutkaan täyttä puppua. Totuuden nimissä on sanottava, että ollaan sitä suurempiakin ihmeitä nähty näissä piireissä, mitä Magian mahdollinen mestaruus olisi.

Puulaakin mestaruus ei olisikaan ihme - sen menettäminen sen sijaan olisi.

Maalivahti Jesse Rulja on päässyt omalle tasolleen. Alkukaudesta kaverilla vielä hieman pomppi, mutta jo Yrittäjiä vastaan pelatussa Luopparin kärkiottelussa mies pelasi vahvasti. Hieno viikko sai hienon päätöksen, kun mies pelasi uskomattoman pelin Puukuulia, Spiral-liigan voittajaa, vastaan.

Toinen Rulja, eli se Jussi, on myöskin parantanut otteistaan ja on ollut yllättäen yksi parhaista pistemiehistä puulaakissa vuodenvaihteen jälkeen. Puolustaminen on toiminut hyvin näissä muutamassa ekassa pelissä kevätsarjassa ja onpa kaveri kerännyt pari syöttöpistettäkin. Joukkueen kovakuntoisin kaveri - sanon minä.

APD, eli.. noh kyllä te tiedätte, on kehittynyt huimasti viime vuosina AHK:n mukana, kuten koko muukin joukkue. Puolustajana Pena siellä skodailee ja pikku hiljaa miehestä on kasvanut puolustaja, jonka voi heittää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Magiassa Harraa on istutettu hyökkääjän tontille, mutta viimeisin ottelu näytti sen, että paras paikka - niin joukkueen kuin pelaajan itsensä kannalta - on ehkä kuitenkin puolustuspäässä, sillä niin viileesti kaveri hoiteli niitä hommia. Onhan Harra muutenkin alapään miehiä. Ja on sitä AHK:ssa, ja oli lätkässä.

Tuomo Visala joutui jättämään leikin kesken sunnuntaina, kun Visala heitti marianhossat kolauttaen polvensa. "Kyllä mää sillä olisin voinu pelata, mutta se oli hassun tuntuinen", väritteli Visala. Todellisuudessa jalka on niin paskana, ettei kukaan muu edes kävelisi sillä. Villi veikkaus.

Tuoreet vuokrapelaajat hoitivat hommansa kiitettävästi, kun tarvitsimme sitä. Fellmanin Henrik oli kaveri, joka väänsi lauantaina ja sunnuntaina puolustuslinjoilla hyöri Tipetsi Tiibetiläisen parempi puoli, Jarmo Kokkola. Jani "Libbe" Lindroos pelasi molempina päivinä tehden lauantain ottelussa yhden maalinkin. "Lindroos (Tuomisto)" oli usein tuttu näky lätkässä pöytäkirjoissa, joten Libben tekemä maali oli itsellenikin todellinen hymyn aihe.

Oikeastaan Lindroosin pelit Magiassa oli ensimmäinen konkreettinen osoitus Magian ja Atalan Hoki Klupin välillä olevasta yhteistyöstä. Toisaalta, sainattiinhan Jarkko Leppänenkin bretthullmaisen laukauksen kera Atalan Hoki Klupiin ensi kesäksi.

Kolmen ottelun viikko on takana ja nyt maanantai on mennyt autokoulusta päästyäni kropan lepuuttamiseen. Molemissa lonkissa on monien sääntöjen rajamailla hulmuneiden taklausten takia jääpussit ja jalkapohjat lepäävät kivasti lämpimässä suolaliuoksessa. Mutta tämä on hokia.. ööh.. siis säpiä.. eikun säbää... kö?

Joka tapauksessa, tästä on mukava jatkaa. Luopioisten play-offsit ovat edessä ja heti ensi sunnuntaina on uusi kevätsarjan peli.

Adios!

Magian maalilla pelannut Jesse Rulja pelasi huikean pelin. Tuomo Visala joutui jättämään kentän kesken saatuaan ikävän osuman polveen.

Puukuulat - SC Magia 3-3 (0-2)(1-0)(2-1)

0-1 Haataja (Niutanen)
0-2 Tuomisto (Niutanen)
1-3 Tuomisto (Niutanen)

Jäähyt: SC Magia 5x2min, Puukuulat 3x2min + 5min

Kaikki Spiral kevätsarjan tilastot

Elokuva on arvostelulaji, ja tuntuu siltä, että myös elokuvantutkimus on samanlainen arvostelulaji. Sanon tämän senkin kiusalla, että saan kimppuuni joukon tuttuja ja tuntemattomia.

On luontevaa, että niin uusista kuin vanhoistakin elokuvista kirjoitetaan arvosteluja ja niiden laatua mitataan tähdillä ja pommeilla. Sama arvostelu kuitenkin jatkuu helposti pitemmälle ja tulemme tehneeksi tiukkoja rajanvetoja. Aivan huomaamatta poissulkeva puhe hiipii kaikkialle muuallekin, missä on kyse elokuvasta. Tämä elokuva on hyvä, koska se kuuluu populaarielokuvaan, sillä mielestäni populaarielokuva on parasta. Ei, vaan tämä elokuva on hyvä, koska se on taide-elokuva, ja taide-elokuva on hyvää, koska se ei tavoittele suuren yleisön suosiota. Tämä tutkimus/kirja/seminaari/elokuvasarja käsittelee hyvää elokuvaa, joten täällä eivät huonot elokuvat ole hyväksyttyjä! Mutta missä se raja menee? Jos taide-elokuva kiinnostaa yleisöä ja katsojaluvut ampaisevat huimaan nousuun, tuleeko siitä populaaria, suosittua? Mihin se taide katoaa, jos taide ja populaari on asetettu toistensa vastakohdiksi? Missä on hyvän ja huonon raja, kuka sen saa määrittää ja millä kriteereillä se tehdään? Milloin raja muuttaa paikkaansa ja miten se liikkuu ajassa?

Elokuvatutkimuksen piirissä on oma joukkonsa sekä populaarielokuvan että taide-elokuvan kannattajia, mutta kun katsotaan yleisemmin kulttuurintutkimusta, tuntuu että populaarikulttuurin tutkimus on tällä hetkellä vallassa. Se toinen puoli – kutsutaan sitä vaikka kaunotaiteiden tutkimukseksi - on paitsiossa, vaikka oma innokkaiden joukkonsa löytyy sieltä paitsiostakin. Ja siinä välissä on muuri, korkea ja pitkä, jota kumpikin joukkue kilvan pitää pystyssä. Kun oma puoli on arvosteltu siksi oikeaksi puoleksi, rajautuu toinen ulkopuolelle eikä sitä tarvita. Omaa tutkimusta on totta kai rajattava, enkä tarkoitakaan tällä sitä, että pitäisi pyrkiä maailmaa syleilevään kaikkeudenselitykseen. Rajauksen sijaan kuitenkin usein pystytetään muuri. Tällöin kielletään toisen puolen olemassa olo, tai ainakin se, että toiselle puolelle jäävällä voi olla mitään vaikutusta tai yhteistä oman puolen kanssa.

Tuo rajalinja kiehtoo minua ja mitä enemmän olen siihen tutustunut, sitä selkeämmin olen huomannut, ettei rajalla ole muuria tai edes aitaa eikä se ole selvälinjainen. Ja kuten kansalliskirjailija sanoi, maailma muuttuu, Eskoseni. Rajan paikka ei ole kiveen hakattu, vaan aika riepottaa rajaa mennessään. Rajanylityksiä tehdään jatkuvasti ja käynnissä on kiivas neuvottelu ja yhteistyö, ei vähättely ja poissulkeminen. Haaveilen, että joskus jonain päivänä minulla olisi aikaa keskittyä juuri tuohon rajalinjaan, sen ylityksiin, neuvotteluihin ja yhteistyöhön. Ja matkalla olen törmännyt useita kertoja muuriin ja ennen kaikkea sen vartijoihin – ja uskon, että tulen heihin vastedeskin törmäämään.

Toisinaan nämä törmäykset ovat sangen huvittavia paljastaessaan lausujiensa piintyneet käsitykset hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä. Räikein saamani kommentti lausuttiin joitain vuosia sitten eräässä tilaisuudessa, jossa esittelin teatteritutkijoille suunnitelmiani kotimaisia elokuvanäyttelijöitä koskevasta tutkimuksesta. Esitykseni jälkeen puheenvuoroa pyysi eräs meritoitunut teatterintutkija, joka sanoi suunnitelmieni kuulostavan mielenkiintoisilta ja kiehtovilta, mutta jatkoi kysymyksellä, että enkö kuitenkin voisi elokuvanäyttelijöiden sijaan tutkia teatterinäyttelijöitä? Hän ei kai ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan sitä, että jota kuta kiinnostaisivat elokuvanäyttelijät, eikä hän tässäkään vaiheessa ollut valmis sitä ajattelemaan.

Muistaakseni eräässä kirjassa on sanottu suunnilleen niin, että se ken on virheetön, heittäköön ensimmäisen kiven. Tässä kohdin on minun aika paljastaa, ettei minullakaan ole kiveä kädessä enkä ala itselleni heitto-oikeutta vaatia. Pari viikkoa sitten jouduin tilanteeseen, jonka ansiosta tunnustan olevani itsekin ennakkoluuloinen arvostelija. Myös minä olen määrittänyt hyvän ja huonon välisen rajan sen paremmin asiaa tietämättä. Omien intressieni kautta olen vähitellen vuosien kuluessa vakuuttanut itseni siitä, ettei se toinen menneiden vuosikymmenten kahdesta suuresta elokuvayhtiöstä, Suomen Filmiteollisuus, ole oikein koskaan onnistunut hyvää jälkeä tekemään eikä etenkään 1950-luvun alun jälkeen. Mutta sitten käteeni osui dvd-laarin äärellä SF-elokuva Naiset, jotka minulle annoit. Nimi ei luvannut hyvää, mutta kansikuva sai kääntämään kotelon ympäri, ja takakansitekstin luettuani suuntasinkin jo kohti kassaa. Tämä vuoden 1963 filmi osoittautui todelliseksi aarteeksi oman aikansa kuvastajana.

Elokuvan perusasetelma on yksinkertainen: nuori näyttelijä on hurmannut kymmenisen vuotta itseään vanhemman näyttelijättären ja vienyt tämän vihille. Kun aikaa on kulunut kymmenisen vuotta, on näyttelijä edelleen nuorekas ja sankarirooleihin sopiva, kun taas vaimon ura on auttamatta ohi. Vaimo muistelee mennyttä ja riutuu kotiäitinä, kun taas aviomies liitää kohti uusia saavutuksia sekä suoraan nuoren vastanäyttelijättärensä syliin.

Paitsi kolmiodraamaa elokuva kuvaa omana aikanaan käynnissä ollutta suurta murrosta. Kun pariskunta muuttaa pääkaupunkiin miehen töiden perässä, taakse jää 1950-luvun arvomaailma rimpsuverhoineen ja tyylihuonekaluineen, sillä uusi koti on uudessa lähiössä ja se kalustetaan yksinkertaisilla ja käytännöllisillä huonekaluilla. Avainkaulalapset leikkivät pihalla keskenään sillä aikaa, kun äiti hoitaa tehokasta ja modernia kotia. Kun miehelle avautuu mahdollisuuksia esiintyä teatterin ohella niin elokuvassa kuin televisiossakin, seuraa vaimo häntä ja rakastajatarta oman sohvaryhmän ääreltä, omasta televisiovastaanottimesta.

Viittaukset juuri käynnistymässä olevaan suuren muuttoon maaseudulta kaupunkeihin ovat selkeät. Uusi vuosikymmen tuo mukanaan uudenlaisen elämäntavan, joka ei kaikesta moderniudestaan huolimatta ole pelkkää mannaa. Miehen uusi ura televisiotähtenä puolestaan kertoo juuri siitä, missä näyttelijät ja kotimainen elokuva-ala olivat tuolloin 1960-luvun kynnyksellä. Kotien uusi urbaani takkatuli uhkasi vanhoja instituutioita ja filmin valmistumisen aikoihin elokuvateollisuus enemmän kuin nitisi liitoksissaan.

Elokuvan ote aikalaisongelmien käsittelyyn on tuore ja koko filmi tuntuu olevan kuin toisesta maailmasta verrattuna moniin muihin samoihin aikoihin valmistuneisiin filmeihin. Tässä elokuvassa ei ajella puskabussilla Kankkulan kaivolle tai heitellä puujalkavitsejä koska ”asiahan ei tietenkään minulle kuulu”, vaan esitetään avioliiton romahtamista ja ihmisten välisiä henkilökohtaisia suhteita hätkähdyttävällä suoruudella. Paljasta pintaakin on tarjolla runsain mitoin, mutta sillä ei sensationaalisesti herkutella tai häveliäästi vilautella, vaan alastomat vartalot näytetään sen enempää selittelemättä luonnollisena osana aikuisten elämää. Samalla elokuvassa pureudutaan terävällä otteella uuden yhteiskunnan heikkouksiin, viitataan esittävän taiteen kentän mullistukseen sekä siihen, että näyttelijöiden kuin muidenkin ihmisten on kyettävä sopeutumaan selvitäkseen muutoksista.

Elokuva paljastaa suoraan ja kiertelemättä, etteivät ihmiset olleet tietämättömiä ympärillään riehuvista muutoksen tuulista, eikä siitä tunnu enää olevan kovinkaan pitkä matka kotimaisen elokuvan uusiin tekijöihin. Harmi kyllä, vaikka elokuvassa osattiin selvänäköisyys, ei aikalaisyleisö siitä innostunut – filmin suosio oli vuoden heikoimpia. Elokuvan analyyttisestä otteesta huolimatta itse elokuvateollisuus ei huomannut jäävänsä pahasti jälkeen ympäröivästä maailmasta. Edessä oli väistämätön romahdus, joka oli sekä jyrkkä että nopea.

Elokuva Naiset, jotka minulle annoit kulkee rajalinjalla ja katselee kummallekin puolelle. On uutta ja vanhaa maailmaa, on elokuvaa, teatteria ja televisiota, on onnea ja autuutta siinä missä surua ja murhettakin. Samaan tapaan elokuva tutkimuksen aiheena ei pysy yksin omassa lokerossaan, vaan kurkottelee moneen suuntaan, käy neuvotteluja naapureidensa kanssa. Se antaa, ottaa, lainaa ja varastaa kaikesta ympärillä olevasta. Rajalinjat eivät ole pysyviä, vaan niitä neuvotellaan uudelleen ja uudelleen ja erilaiset ylitykset ovat jatkuvia. Ajan kuluessa käsitykset muuttuvat ja rajapyykkejä siirrellään, mutta muureja ei ole muualla kuin ihmisten mielissä.

Outi Nieminen

Osallistuin aikanaan Tiina-kirjoituskilpaan käsikirjoituksella, jonka Otava julkaisee tulevana syksynä. Kisaan lähettämäni teksti on kokenut kuukausien aikana melkoisen muodonmuutoksen, ja hyvä niin. Yllättävän moni kollegakin muuten osallistui samaan mittelöön. Toivottavasti näitä tyttökirjoja ilmestyy tulevaisuudessa.

Kun osallistuin kilpailuun, mietin nimenomaan sellaista punaista lankaa, josta voisi syntyä sarja. Yhteistä nimittäjää monelle kirjalle. Ja se on matkustaminen. Ensimmäisessä osassa päähenkilöni Kerttu, 15, matkustaa Amsterdamiin. Toisessa osassa, jota juuri suunnittelen, lennetään Intiaan. Ja sitä seuraavassa? Mielikuvitukselle pitää jättää vielä tilaa...

Nuorten sarjakirjoihin voi suhtautua kahtalaisesti. Itse olin esiteininä niiden suurkuluttaja, joten suhtaudun innokkaasti myös omatekoiseen sarjaani. :) Toisaalta kirjailijat harmittelevat, ettei sarjojen jatko-osia hirveästi huomioida kritiikeissä. Ulkopuolinen saattaa myös ajatella, että sarjaan voi suhtautua jotenkin löysin rantein, vasemmalla kädellä, liukuhihnamentaliteetilla. Suurin osa tuntemistani sarjakirjoittajista on vahvasti eri mieltä.

Minusta on mukava ajatus saada viettää pitempi tovi tuttujen hahmojen kanssa. Heistä tulee paljon läheisimpiä kuin yksittäisten kirjojen kohdalla. Salla sen kiteyttääkin: "Osaisin varmaan jopa sanoa, mikä on Tapion lempiväri (yötaivaan tummansininen), jos sitä joku minulta kysyisi." Ja löysin rantein? Hieman epäilen. Jokainen kirja on iso haaste.

Ei sarjaformaatti koske tietenkään pelkästään lasten- ja nuortenkirjallisuutta. On paljon aikuistensarjoja, joita seuraan. Ensimmäisenä tulee mieleen Maria Kallio. Odotan innolla Marian uusia kuulumisia.

Mitä sarjoja Sinä seuraat?

Itselleni kausi on ollut mukavaa aikaa ja on ollut mukava seurata muutaman kaverin kehitystä. Jussi Rulja, joka ei säväyttänyt meikäläistä ollenkaan pre-season treeneissä, on ollut meidän parhaimpia pistemiehiä. Viimeiseen kahteen matsiin kaveri on paukuttanut 11 tehopistettä!

Visalan Tuomo miettii enemmän Magian menestystä kuin omia pisteitään. Magian Vinnie on löytänyt viime peleissä hyvän tatsin ja alkanut takomaan myös pisteitä. Tosin sillä oikealla Vinniellä, eli Lecavalierilla, on tilillään jo muutama tappelu tältä kaudelta. Tuomo? Anyone?

Hyvärisen Olli pelasi eilen pitkästä aikaa todella hyvän ottelun. Tältä kaverilta voidaan odottaa paljon kevätsarjassa. Erkki oli oikeassa kesällä, kun totesi Ollin yllättävän muut esityksillään. Mut ainakin on.

Magian urheilupäällikkö Juha Niutanen ilmoitti eilen minulle muuttoaikeistaan. Lempäälä kutsuu ja tästä lähtien Miishaa tunnetaankin paremmin nimellä "Lempäälän Jätti". Tässähän ei ole kysymys lempinimen varastamisesta, koska Anttila on löytänyt Ipassa hirveen tatsin ja siksi lempinimi on, kuten Tapani Salo sanoo "Lempäälän Lemieux".

Onhan Niutanen sen verran iso, vaikka baby-face toimii edelleenkin, että oma punainen kämppä ja perunamaa oli ajankohtainen hänelle. Silti, paikka, jossa vietettiin unohtumattomat kevätillat, laulettiin satulinnat ja aikuisetnaiset, nautittiin mitä uskomattomimmat kelkat, katseltiin kesän alkuun asti NHL-matseja, on kohta poissa. Niutasen boksissa niin usein kehiteltiin niitä ideoita, joista yksi on tässä; Magia.

Ikävä tulee.

Kevätsarja alkanee viikon päästä viikonloppuna. Joukkue näyttää ihan hyvältä, mutta saattaa olla, että fysiikkapuoli tulee pettämään Magian. Missivartalolla varustetun Heikkilän, lenkkipolulla joka päivä käyvän Kokkolan ja yksijalkaisen Visalan kunto on arvoitus isolla kentällä - APD:stä puhumattakaan!

Loppuun vielä Token alkukauden flopit ja topit:

FLOP 3

3. Antti Harra
Ainoa todellinen pettymys itselleni. Maalintekijöitä kyseltiin jossain iltamissa ja mies astui kuvaan. Lupasi tehdä 3 pistettä peliä kohden, mutta aika paljon siitä toistaiseksi jäljessä.

2. Magian puolustuspeli
Laumana ollaan menty. Voi olla, että kun urheilupäällikköö ei ole ihan liikaa näkyny peleissä, niin tästäkin syystä on ollut välillä aika hirveän näköistä. Toivottavasti 1. Yrittäjät -peli ei enää toistu.

1. Foorumin käyttöaste
Ei ole iso paha, mutta kuitenkin. Mukava on lukea pelin jälkeen aina Niutasen, Hyökin ja Kokkolan kommentit, mutta muidenkin kommentteja olisi mukava kuulla. Varsinkin, kun tietää Hyvärisellä, Vilkillä, Visalalla ja kumppaneilla riittävän sitä värikynää.

TOP 3

3. Erkki Hyöki
Kaikki kaikessa. Äärettömän taitava, viisas kentällä. Vaikka kuinka vituttais Erkkiä, niin kyllä; hän on meidän Anssi Salmela. Joukkueen tärkein pelaaja.

2. Rautajärven Dynamo - SC Magia 8-14 (1-7)(3-2)(4-5)
Kauden paras peli. Varsinkin 1. erä lähes suvereenia. Tälläisellä pelillä kaatuisi mikä tahansa jengi, ihan koska vaan.

1. Magia
Tämä on ollut juuri sitä mitä olen toivonut. "Kohti tuplaa", sanoi Toke.

Otetaan tarkkailuun siis Magian tämän hetkinen lamakausi. Viimepelithän ovat takkuilleet pahasti pistesaaliin suhteen ja parannusta on tuskin luvassa torstaina Rautajärven Dynamon kustannuksella, Is-Urheilun huhujen mukaan liikkeellä on vähälukuinen ja haavoittuvainen Magia. Kauden alussahan oli selvä asia, että puulaakin päättyessä Erkki pääsee nostamaan kannun ja juomaan väkijuomia voiton kunniaksi. Eipä se enää varma asia ole. Haaveiden kaatumisen kulmakivi onkin vasta tulossa, Spiral-sarja. Se on pian alkamassa ja jengin hypetetystä joukkuehengestä ei ole ollut kuulunut sitten viime sauna-illan. Ongelmaksihan on nousemassa pelaajien määrä. Dynamo kohdataan viidellä miehellä joista kolme on lisenssipelaajia. Eli lisenssittömillä pojilla voi tulla hikinen torstai. Spiralissahan lisensseillä ei niin väliä ole, mutta iso kenttä ja kovemmat jengit nostavat tasoa puulaakista paljon. Ainahan pakollisia poissaolijoita on, eikä sille mitään voi, mutta jos sattuu niin, että joukkueen lisenssipelaajilla on omia pelejä ja lätkätukilla omia pelejä, ketä sillon kentälle kirmaa? Huutoon vastattiin onneksi sainaamalla Tatu, mutta riittääkö se ?  

Turha avautua mistään pessimistisestä asenteesta, sillä vaikeudethan ovat edessämme! Toivon mukaan suunnitelmat onnistuvat ja puulaaki voitetaan ja saadaan runsaasti pelaajia joka spiral-peliin, mutta suosittelisin ajattelemaan asiaa realistisesti.  Alkoholillahan on kanssa sormensa pelissä. Siitä jälleen tulikin mieleeni missä viipyvät joukkueen rentoutumis-aktiviteetit ?

Maanantai on loistava tv-päivä.

Tänään tulee kaksi erittäin kiinnostavaa kotimaista draamasarjaa.

Maikkarilla esitettävä Veljet on edennyt jo kolmanteen osaansa. Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama sarja kertoo 16-vuotiaan Pyryn ja tämän tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivän pikkuveljen, Oton suhteesta. Pojat alkavat jakaa mainoksia ja käyttää kaiken liikenevän aikansa hanttihommiin voidakseen maksaa Oton kalliit terapiakulut. Lopulta rehellinen työ ei kuitenkaan kannata. Veljesten suhteen lisäksi sarja käsittelee oivallisesti teinirakkautta ja muistin taas, miksi haluan olla nuortenkirjailija. Kirjoitin ylös erään Pyryn ja Sannin ah niin ihanan pateettisen, mutta aidon dialogin.

Toinen sarja on Ylen Kotikatsomossa viime viikolla alkanut Harvoin tarjolla (ohjaus Veikko Aaltonen, käsikirjoitus Johanna Hartikainen). Sarjassa on niin hillittömiä hahmoja, että minun piti keskeyttää katsominen viime viikolla ja kirjoittaa pari liuskaa omaa tekstiä - ja jatkaa taas katsomista. Henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa hysteerisen ylisuojeleva, perheen kulisseja pystyssä pitävä isä, narsistinen dokumenttiohjaaja, draamakuningattareksi heittäytyvä wannabe-laulaja... Ja keitä muita, se selviää 12-osaisen sarjan edetessä.

Ja jos nämä eivät vielä riitä, kaikki Bridget Jones -fanit ilahtuvat tänään esitettävästä jatko-osasta Elämä jatkuu. :0)

Ja taas kirjoituttaa.

Tiedän, että on yhtä monta tapaa kirjoittaa kuin on kirjoittajaakin. Yksi kirjoittaa kurinalaisesti luvun päivässä, toinen neljä liuskaa, kolmas kirjoittaa puuskittain kymmeniäkin sivuja kerralla, neljännellä on viikkokohtainen merkkimäärätavoite.

Laaditko sinä itsellesi aikatauluja? Onko sinulla päivä-, viikko- tai kuukausikohtaisia kirjoittamistavoitteita? Ja ennen kaikkea, pysytkö tavoitteissasi?

Ja jos pysyt, kerro ihmeessä minullekin, miten se tehdään. :)

Jazz-aika elokuvassa Murha vailla syyllistä

Historialliset elokuvat eivät vastaa historiankirjoituksen tuntemia aikakausia, tapahtumia tai henkilöitä, mutta toisaalta historialliset elokuvat eivät ole läpikotaisen fiktiivisiäkään. Emme tunnistaisi elokuvien kuvaamia menneisyyksiä ellei teoksissa olisi joitakin historiankirjoituksen tuntemia piirteitä. Tämä näkemys toistui erilaisissa muodoissa Suomen elokuvatutkimuksen seuran viime syksynä järjestämässä seminaarissa Tieteen ja myytin välissä – menneisyys aikamme elokuvissa. Tässä kirjoituksessa analysoin lyhyesti tapoja, joilla Peter Bogdanovichin elokuva Murha vailla syyllistä (The Cat’s Meow, 2001) kuvaa Hollywoodin vuoden 1924 seurapiirielämää. Nähdäkseni elokuvan historiakuvaa voidaan analysoida vertailemalla sitä aikakautta käsittelevään historiankirjoitukseen tai suhteessa 1920-luvun amerikkalaisiin elokuviin. Ensimmäinen tapa on melko konventionaalinen tarkasteltaessa historiallisten elokuvien representaatioita, jälkimmäinen hieman epätavallisempi, mutta yhtälailla varteenotettava.

Kevin Brownlowta mukaillen mykkäkaudella valmistuneissa elokuvissa korvaamatonta on juuri se, että ne valmistuivat mykkäkaudella, eivätkä ole myöhempien aikojen luomuksia menneestä ajasta, jotka nostalgiaa synnyttääkseen nojaavat tiettyihin välittömästi tunnistettaviin signaaleihin ja symboleihin. Tässä on tosin syytä huomauttaa, että mykkäkaudella tuotettiin suuri määrä historiallisia elokuvia, muta en käsittele niitä tässä yhteydessä. Brownlown mukaan monissa 1920-luvulla valmistuneissa tuolloista elämää kuvaavissa Hollywood-elokuvissa ei välttämättä ole mitään, jonka aikalaisemme ensisilmäyksellä tunnistaisivat jazz-aikakaudelle ominaiseksi. Elokuvan Murha vailla syyllistä kuva menneestä maailmasta koostuu osin jazz-aikakauteen automaattisesti liittämistämme mielikuvista, osin elokuvahistoriallisista väittämistä, joihin itse kertomus pohjaa, ja osin viittauksista amerikkalaisiin mykkäelokuviin. Lopputuloksen on tarkoitus viihdyttää elokuvayleisöjä ja tuottaa rahaa.

Murha vailla syyllistä perustuu tositapahtumiin, tai ainakin Hollywood-myyttiin niistä. Kuvatuista tapahtumista tiedetään vähän, mutta huhutaan sitäkin enemmän. Elokuva on kertomus mediamoguli William Randolph Hearstin järjestämästä viikonloppuristeilystä ylellisellä Oneida-laivalla, minkä aikana – virallisen version mukaan – kuuluisa 42-vuotias ohjaaja Thomas Harper Ince kuoli sydänkohtaukseen ruoansulatushäiriöiden seurauksena. Lannistumattoman huhupuheen mukaan mustasukkainen Hearst ampui Incen, jonka koki liehitelleen rakastajatartaan, tähtinäyttelijätär Marion Davisia. Elokuvan versio tapahtumista on muutamaa astetta kutkuttavampi: mustankipeä Hearst ampuu Incen, koska luulee tätä Charles Chapliniksi, joka hakkailee Davisia varsin peittelemättömästi. Bogdanovich kertoo kuulleensa tämän version tapahtumista aikanaan Orson Wellesiltä. Ehkä Oneidalla tapahtui, kuten elokuvassa esitetään, ehkä ei. Ainoa täysin varma tieto on se, että Ince kuoli. Legenda sai aikanaan kipinän siitä, ettei Incen kuolemaan johtaneita tapahtumia koskaan tutkittu tai laivalla olleita kuulusteltu. Lisäksi monen Oneidalla vierailleen julkimon ura koki huomattavan nousun pian risteilyn päätyttyä. Muun muassa Louella Parsonsista tuli Hollywoodin pelätyin ja vaikutusvaltaisin seurapiiritoimittaja – hän työskenteli Hearstin alaisena.

Elokuvassa risteilyn ympärille on konstruoitu elokuvallisin keinoin fiktiivinen kehys, versio tapahtumien mahdollisesta kulusta. Elokuvan fiktiivisyyttä korostaa sen genre. Kyseessä on tragedia, jonka lajityyppikonventioiden puitteissa henkilöhahmot toimivat. On täysin mahdollista, että Ince kuoli ruoansulatusvaivojen seurauksena, kuten tapahtumien virallinen versio kuuluu, eikä risteilyyn liity sen kummemmin rikosta kuin salaliittoakaan. Brian Tavesin mukaan ruumiinavauksen tekemättä jättäminen ei tuolloin ollut epätavanomaista kuolinsyyn ollessa ilmeinen. Tällaisesta tapahtumasarjasta ei vain ole kummoiseksi huhuksi, vielä vähemmän Hollywood-elokuvaksi. Vaikka Murha vailla syyllistä on suurimmilta osin fiktiota, ovat elokuvantekijät onnistuneet konstruoimaan tarinamaailman, joka monin paikoin tukee elokuvahistoriaa tuntevan katsojan käsityksiä menneestä ajasta ja saa paikoin uskomaan valkokankaan tapahtumiin. Toisin paikoin tekijätiimi on pyrkinyt herättelemään historian tuntua liian itsestään selvin ja pakotetuin keinoin, jolloin ne ovat kääntyneet itseään vastaan. Monille näistä elementeistä ei löydy kovin suurissa määrin vastineita 1920-luvun Hollywood-elokuvista.

Elokuvassa Murha vailla syyllistä käytetty puvustus luo kauttaaltaan vahvaa aikakauden tuntua. Meikin ja lavastuksen ohella kyseessä on ilmeisen tärkeä elementti historian henkiinherättämisessä. Vaikka tällaiset suuret linjat ovat elokuvassa onnistuneita ja sellaisenaan vastaavat myös 1920-luvun elokuvien maailmankuvaa, ovat teoksen ansiot vuoden 1924 Hollywoodin seurapiirielämän kuvauksessa pieniä odottamattomia yksityiskohtia. Näihin lukeutuu muun muassa Marion Davisiä esittävän Kirsten Dunstin kuva roolihahmonaan Photoplay-aikakausilehden kannessa. Yhdysvalloissa Photoplay oli tuolloin maan johtava fanilehti. Davisin kuvan asettaminen sen kanteen korostaa hänen tuolloista suosiotaan, joka on sittemmin jäänyt unohduksiin. Paljon menneen ajan tunnistamisen riemua sisältyy myös kohtaukseen, jossa Ince nähdään hassujen päähineiden illassa cowboyhatussa ja Chaplin knallissa. Knalliviittaus on ilmeinen, cowboyhattu vähemmän: Ince työskenteli varhaisten lännenelokuvien parissa, ja joidenkin väitteiden mukaan hän jopa keksi ne.

Sekä Photoplay-lehden numero että Incen cowboyhattu viittaavat todentuntuisesti amerikkalaiseen mykkäelokuvakulttuuriin. Uskottavuuden rajoilla on sen sijaan Chaplinia esittävän Eddie Izzardin Kaupungin valojen loppukohtauksesta lainaama ilme, joka kohoaa hänen kasvoille kirjailija Elinor Glynin laitettua lopun hänen kuhertelulleen Hearstin mielityn kanssa. Kyseinen ilme on niin silminnähtävästi tästä kanonisoidusta elokuvasta, että se ei enää viittaa historialliseen henkilöön. Izzard on huomattavasti vahvemmilla kävellessään chaplinmaisesti tolppaa päin sekä tanssiessaan hassunkurisesti laivan juhlissa. Tiedämme Chaplinin metkuilleen tällä tavoin ystävilleen sekä häntä katsomaan tulleille ihailijoille. Izzardin esittäminä arkisemmat eleet herättävät vahvemman todentunnun, sillä ne tuovat mieleen Chaplinin henkilönä, pikemminkin kuin jonkin elokuvan yksittäisen kohtauksen. Vuoden 2007 Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaaleilla esitettiin harvinainen kotielokuva, jossa Chaplin tavanomaisen temppuilunsa sijaan imitoi henkilöitä Jean Harlowsta aina Walesin prinssiin ja Napoleon Bonaparteen. Koska tällaiset imitaatiot eivät ole osa Chaplinin vakiintunutta tähtikuvaa, ne saattaisivat nykyelokuvissa tuntua suorastaan kummeksuttavalta.

Aikakaudentunnun synnyttämiseksi elokuvantekijöiden on tukeuduttava menneen ajan epäämättömiin indikaattoreihin, Brownlown sanoin välittömästi tunnistettaviin signaaleihin ja symboleihin. Murha vailla syyllistä -elokuvassa näihin lukeutuvat charlestonin tanssiminen, kielletyn alkoholin juominen sekä poikatukkaiset, lyhythameiset, savukkeita polttavat flapperit (uuden ajan tytöt). Brownlown ajatusta lainaten on kiinnostavaa kysyä, nähtiinkö näitä elementtejä 1920-luvun Hollywood-elokuvissa? Vastaus on sekä myöntävä että kieltävä; nähtiin, mutta ei läheskään niin paljon kuin elokuvan Murha vailla syyllistä pohjalta voisi olettaa. Monet Cecil B. DeMillen elokuvat ovat kuuluisia suoranaisten bakkanaalien kuvauksista, mutta useimmissa tuolloin valmistuneissa elokuvissa näitä elementtejä ei esiinny. DeMillen elokuvissakin, kuten teoksessa Samanarvoiset lain edessä (Manslaughter, 1922), sävy on kriittinen ja paheksuva. Teos ei myöskään kuvaa tanssi-ilmiötä koko yhteiskunnan läpäisevänä, vaan se on osa varakkaan ja välinpitämättömän luokan ilakointia. Colleen Moore ja Clara Bow olivat puolestaan Hollywoodin tunnetuimpia flappereitä, mutta kuvatun ajan Yhdysvalloissa suosittuja olivat myös Lillian Gishin ja Mary Pickfordin kaltaisten lähes viktoriaanista naiskuvaa edustaneiden tähtien elokuvat. Tällaisista seikoista huolimatta elokuvassa Murha vailla syyllistä nähtävät elementit ovat vahva osa historiallista mielikuvitustamme, käsitystämme 1920-luvun elämästä. Olemme omaksuneet ne niin vahvasti, että saattaisimme pitää aikakaudelle sijoittuvaa elokuvaa, jossa niitä ei esiinny, jopa epäuskottavana.

Keskeisimpiä ja itsestään selvimpiä aikakauteen viittaavia elementtejä Bogdanovichin elokuvassa on charlestonin tanssiminen. Charleston saavutti Yhdysvalloissa valtaisan suosion vuonna 1923, joten tanssin kuvaaminen vuoteen 1924 sijoittuvassa elokuvassa on ajankuvan kannalta moitteeton idea. Aikanaan moraaliton ja provokatiivinen charleston näyttää aikalaisistamme rahtusen hullunkuriselta, ellei suorastaan typerältä sätkimiseltä. Elokuvantekijät ovat hyötyneet tästä, sillä he ovat käyttäneet tanssia kohtauksissa, joissa keskustelu on ajautunut vaivaannuttavaan hiljaisuuteen ja henkilöhahmot ovat elämänsä tyhjyyden äärellä. He rikkovat hetken huutaen ”charleston, charleston!”, jonka jälkeen orkesteri aloittaa soiton ja ihmiset tanssivat, kuin riuhtoen ja kiemurrellen tilanteesta eroon. He pakottavat itsensä liikkeelle ja yrittävät unohtaa murheensa, mutta eivät pääse itseään pakoon.

Charlestonin tanssimista on käytetty elokuvassa hoksaavaisesti, mutta liikaa. Teoksessa on kaikkiaan kolme tanssikohtausta, joista viimeinen päättää elokuvan. Charlestonin tanssiminen on kulttuurissamme vakiintunut merkiksi kuvatusta aikakaudesta ja oletettavasti monet katsojat odottavat tanssia tällaisessa elokuvassa näkevänsä. Kohtaukset linkittyvät hyvin alkoholin juomiseen ja flappereiden riemuun, mutta ne ovat niin vahvoja mahtihetkiä, että ne peittävät jazz-ajan pienemmät yksityiskohdat alleen. Tämän seurauksena teoksen kuvasto on suurilta osin stereotyyppistä ja banaalia, eikä juuri vastaa amerikkalaisten mykkäelokuvien vastaavaa. Realismintunnun synnyttämiseksi elokuvan tulisi tarjota katsojilleen enemmän odottamatonta, joskin tunnistettavissa puitteissa. Näin historiakuva laajenisi tunnetusta vähemmän tunnettuun, teoksesta tulisi syväluotaavampi ja näin ollen ajankuvasta vakuuttavampi. Tällaisia elementtejä voisivat olla useammat viittaukset Oneidan ulkopuolelle ei-elokuvamaailman tapahtumiin. En ihmettelisi kuullessani monen katsojan kysyneen hiljaa mielessään elokuvan Murha vailla syyllistä päätyttyä, että eivätkö elokuvantekijät keksineet 1920-luvusta muuta näytettäväksi kuin flappereitä, viinaa ja charlestonia?

Historiallisten elokuvien suhteuttaminen niissä kuvattujen aikakausien elokuviin on validi ja mielenkiintoinen tutkimuskohde. Sen pohjalta syntyvä tieto kertoo historiakäsityksestämme ja sen poikkeavuuksista menneisiin ajankuviin. Kuva, jonka menneiden aikojen ihmiset loivat omasta ajastaan poikkeaa vahvasti siitä, jonka nykyelokuvat siitä luovat ja jota aikalaisemme pitävät uskottavana. Elokuvien historiasta levittämät käsitykset eivät ole tykkänään fiktiivisiä, mutta yhtä paljon kuin ne kertovat menneestä, ne kertovat nykyisyydestä. Menneisyys ei ole entisensä, sillä nykyelokuvissa sitä edustavat elementit, joista on tullut alati vahvistuva osa historiakäsitystämme. Murha vailla syyllistä tukee käsityksiämme 1920-luvusta villien juhlien aikakautena, samalla kun mielikuvat elokuvan representaatiopiirin ulkopuolelle jääneistä seikoista heikentyvät entisestään. Kyse ei ole historiantutkimuksellisesta yrityksestä kuvata mennyttä maailmaa. Viihdyttävyyden nimissä henkilöhahmojen on tanssittava charlestonia aivan kuten Incen on tultava tapetuksi – taustalla hitunen totuudellisuutta.

Jaakko Seppälä

Noniin nyt allekirjoittanutkin on päässyt ensimmäisen kerran mailanvarteen virallisesti Magian paidassa ja vastassa oli Liekki. Tässä siis tuntemuksia ensimmäisestä pelistä ja koko kerhotoiminnasta.

  Tosiaan oma debyyttini näki päivänvalon 3.1. Liekkiä vastaan. Ennakkohypen mukaan vastassa pitäisi olla kovakin nippu. No voitto siitä niukasti irtosi eikä vastustaja kovin hääppönen ollutkaan, lukuunottamatta muutamaa yksilöä. Ehkä tämä Luopioisten puulaaki-sarja toimii hyvänä harjoituksena meille jotka emme ole ennen lajia harrastaneet, mutta suoraan sanottuna pieni kenttä ja 3 vs. 3 pelit eivät ihmeemmin kokemusta tuoneet tai lajia opettaneet. Puolustuspään konkareista huomasi kyllä, että pojat ovat ennenkin koskeneet sählymailaan, kun taas hyökkäyspäässä mellastivat lajin räkänokat. Kaiken kaikkiaan pelistä tuli itselleni vain suuret odotukset Spiral-sarjaan sillä tämä kyseinen puulaaki oli vain maalijuhlaa ja pisteiden haalimista. No kai se on jostain aloitettava. Kentällä sai kokoajan olla hereillä sillä, maalin pystyi tekemään lähes omasta päästä ja vastustaja yrittikin ampua heti puolen kentän kohdalla. Sorruttiinhan me puolustuksen laiminlyömiseen ja melkein hävittiin koko peli. Onneksi lopussa saatiin ne kuuluisat punttivyöt kireelle ja Hyöki johti joukkueen voittoon.

 Kaikesta huolimatta toivon että porukka jaksaa panostaa tohon sarjaan ja yritän itsekin päästä paikalle vielä johonkin peleihin, mutta muuten katseet siirtyvät jo kevään spiraliin! Toivottavasti pian saadaan jotain Magian kevätriehaa aikaiseksi!

Truly yours.