Marcovaldo halusi että hänet peitettäisiin lämpimään hiekkaan. Se helpottaisi reumatismiin. Mutta minne? Italialaisen kaupungin ohi virtaavan joen rannat olivat täynnä romua, jätettä tai ne olivat työkoneiden myllertämiä. Kaikki joen hiekkapoukamat ovat aivan täynnä, ja rauhalliset rannat ovat taas törkyisiä ja mutaisia.

"Marcovaldo tutki joen rantoja ja etsi paikkaa jossa olisi kuivaa hiekkaa ja aurinkoa. Mutta siellä missä oli hiekkaa oli pelkkää ruostuneitten kettikien kirskuntaa; ruoppaajat ja nostokurjet olivat töissä: vanhat koneet, kuin dinosaurukset, kaivoivat jokea ja kaatoivat valtavia lusikallisia rakennusliikkeiden kuorma-autoihinm jotka olivat pysähtyneet pajujen keskelle."

Marcovaldo, tapansa mukaan on liiankin on kekseliäs, hän löysi lotja joka oli lastattu hiekkaa täyteen.

Italo Calvinon novellikokoelma Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa kuuluu kesälukemisiini. Siitä on myös tehty kiinnostava gradu, josta voisi olla hyötyä monelle novellien kirjoittajille. Se on kevyt kuin sarjakuva ja koominen kuin Tatin elokuvat. Minun on helppo samaistua tähän haaveilevaan mieheen, joka suurelle lapsikatraalleen yrittää järjestää retkiä ja näyttää jänniä paikkoja; yrittää nauttia luonnosta meluisan ja saastuneen kaupungin keskellä.

Helppo on samaistua tähän haaveilevaan mieheen, joka suurelle lapsikatraalleen yrittää järjestää retkiä ja näyttää jänniä paikkoja; yrittää nauttia luonnosta meluisan ja saastuneen kaupungin keskellä.

"Marcovaldon lapset, jotka isä oli tuonut mukanaan toivossa, että saisi heidät peittämään hänet hiekalla, eivät pysyneet nahoissaan sillä he haluisivat päästä uimaan.
- Isä, isä me sukellamme! Uidaan joessa!
- Oletteko hulluja. Täällä on taulu "Uiminen erittäin vaarallista". Sinne hukkuu, painuu pohjaan kuin kivi. Ja hän selitti että siellä missä ruoppaajat ovat kaivaneet pohjaa, on syövereitä jotka imaisevat virranpyörteisiin.
- Syöveri, näytä meille syöveri. Lapsista sana kuulosti hauskalta.
- Ei sitä näe: se tarttuu sinua jalasta kun uit, ja vetää sinut mukanaan.
- No miksei tuo uppoa? Mikä se on, kalako?
- Ei, se on kuollut kissa. Marcovaldo selitti. Se kelluu koska sen vatsa on täynnä vettä.
- Tarttuuko syöveri kissaa hännästä? Michelino kysyi.

Marcovaldon paikka hiekkakylvylle oli siis jokirantaan kiinnitetty lotja, jossa oli seulottua hiekkaa. Hänen lapsensa peittelivät hänet sinne, niin että pää vain näkyi. Samalla lapset vahingossa päästivät köyden, joka piti lotjaa kiinni rannassa.

Niin Marcovaldo nukahti ja lotja lipui jokea alaspäin, kohti koskea, mutta onneksi putouksen kohdalle oli kertynyt niin paljon liejua että lotja pysähtyi siihen. Mutta se pysähtyi kuin seinään, niin että Marcovaldo lensi lotjasta - ja alla avautui näkymä jonka kuvaukseen novelli päättyy. Lopuksi kerronnan aika pysähtyy ja lukijalle avautuu värikäs, yksityiskohtainen näkymä:

"Marcovaldo lensi ilmaan kuin katapultin heittämänä ja sillä hetkellä hän näki joen allaan. Tai oikeastaan ei nähnyt, hän näki vain joen täyttämän ihmisvilinän.

Lauantai-iltapäivisin suuri joukko kylpijöitä tungeksi tuolla joenpätkällä, siellä missä vesi ulottui vain napaan asti, kokonaisia koululuokkia lapsia pullikoi siinä, ja lihavia naisia ja miehiä jotka kelluivat liikkumattomina, ja tyttöjä bikineissä, rantaleijonia jotka painivat, ja patjoja, ja palloja, pelastusrenkaita, autonrenkaita, soutuveneitä, kanootteja, ruuhia, kumiveneitä, moottoriveneitä, pelastusveneitä, veneseuran jollia, verkonlaskijoita, onkijoita, vanhuksia päivänvarjoineen, nuoria neitejä olkihattuineen, ja koiria, koiria, koiria, villakoirista bernhardtilaisiin, niin että koko joesta ei näkynyt senttiäkään vettä. Ja lentäessään Marcovaldo ei tiennyt putoaiaiko hän kumipatjalle vai junomaisen matroonan syliin mutta yksi asia oli varma: hän ei tulisi hipaisemaan vesipisaraakaan."

Pulp ja huumorinumeron deadline oli 31.7 joten hyvin ehtii vielä kirjoittaa. Numeroon tarjotut novellit käsitellään vasta deadlinen jälkeen, eli kesän aikana ei siinäkään suhteessa tapahdu ihmeellisempiä. Pulp-osastosta tulikin hyvä havainto, että toivottavasti nyt yleisö ei ajattele, että pulp on automaattisesti huumoria ja päinvastoin. Pulp voi olla hyvin vakavasti ja ryppyotsaisesti otettavaa viihdettä: jännitystä, avaruuslonkeroita ja massiivisia aluksia, vaihtoehtohistoriaa, romantiikkaa, viihdefantasiaa mutta myös huumoria: Usvan tapauksessa mitä tahansa viihdyttävää, a) jonka voisi kuvitella julkaistavan kioskikirjallisuutena b) joka sisältää jonkinmoisen spekulatiivisen elementin.

Millä sitten määritellä viihdyttävyys? Minun päässäni esim näin: Sujuvasti kirjoitettu, selkeä juonirakenne ja jänniä käänteitä, vetävät hahmot, imua ensimmäisestä lauseesta lähtien, mahdollisesti myös sitä huumoria. Ei itse asiassa mikään helppo tehtävä tämäkään. Onneksi toimittajana on toinenkin henkilö, Kalle Lintunen, joka tarjoaa uuden näkökulman valintoihin.

Aiheeseen voi lämmitellä vaikkapa lukemalla Juhani Hinkkasen artikkelin Aikakone-lehdestä. Tai tietoa Juri Nummelinin blogista.

Mutta se, mikä minua jaksaa kummastuttaa, ovat hiukset. Niillä on jokin erikoislaatuinen aspekti, joka saa ne tunkemaan mukaan fantasiatekstiin, ei nyt kaikkiin mutta tavallista useammin. Jos ajatellaan että kirjoittaa scifitarinan, ei päähenkilön hiusten värillä, laadulla ja liehuvuudella ole merkitystä, mutta jostakin kumman syystä fantasiatarinassa värillä on väliä. Ihan kuin genre laukaisisi kirjoittajissa jonkin hiuksiin liittyvän fetisismin, joka on pakko purkaa paperille. Myönnän itsellänikin olevan sellaisen, sillä kun joskus nuorempana suunnittelin roolipelihahmoja, olivat hiukset perin tärkeä osa hahmon ulkonäköä.

Koska kyseessä on fantasia, ja koska kyseessä on vielä miekka&magianumero, ja eritoten osa kirjoittajista on jopa perustellut miksi hiukset ovat oleelliset (juonen tai huumorin kautta), en missään nimessä halua poistattaa kenenkään tekstistä hiuksia. Mutta ajattelinpa nyt jakaa tämän havainnon muiden kanssa. Liehukoot teidänkin hiuksenne/karvanne tuulessa!

Pihallakin voisi tehdä kaikenlaista, vaan ne hommat olen suosiolla jättänyt muille: orjatyövoima kävi tekemässä kasvimaan. No myönnetään, repsahdin, kävin tänään kitkemässä mansikoita. Ihan vähäsen. Olisi synti olla tällaisena päivänä vain sisällä koneen äärellä, kun työteho ei muutenkaan ole niitä kaikkein tehokkaimpia.

Meinasin kirjoittaa jotakin Åconista, vaan sitten en jaksanutkaan. Hauskaa siellä oli, tuli puhuttua hyödyllisiä Finnconista ja tutustuttua uusiin ihmisiin, mm. Tanya Tynjälään, Perusta kotoisin olevaan kirjailijaan, joka on julkaissut sf:ää ja fantasiaa espanjaksi. Tanyan kanssa keskustellessa kävi ilmi, kuinka onnekkaita me suomalaiset kirjailijat olemme: meidän ei tarvitse sentään ostaa paperia jotta saisimme
tekstimme kustantamossa julkaistua.

Jos tämä ei olisi jo tuttua, niin itkuksi menisi. Nyt voi vain iloita, että kirjat jatkavat elämäänsä myynnistä tai sen vähyydestä huolimatta. Juuri tuli ilmoitus Kiiltomatoon, että ensi syksynä olen Kirjakantissa Eijan kanssa puhumassa Devoted Soulsista. Lisäksi kesäkuussa ilmestyy Gloriassa kuukauden novellina Shh shh, ne sanoivat. Joskus tämän vuoden aikana, en nyt muista milloin, ilmestyy myös vironnos Scarabeus-kustannuksen kokoelmassa novelleista Toisinkainen ja Shh shh, ne sanoivat . Kokoelmassa on muuten muitakin tuttuja kotimaisia nimiä mukana.

Toisaalta kirjamyynnissä on osin kyse siitäkin, että kirjan myynti voi olla tasaista useamman vuoden ajan.

Mutta mitä tuosta - tästähän Porvoossa puhuimme, että ei Suomessa käytännössä eletä kirjamyynnillä, vaan kirjailijuus on kokoelma kaikenlaisia töitä. Kukin kirjailija rakentaa omannäköisensä työskentelypaketin ja ansaintalogiikan. Minulla se on tarkoittanut tähän saakka sitä, että minulla on päivätyö, ja kirjailijan tulot ovat sivutuloja. Asia voi tietenkin joskus muuttua, mikään ei ole kiveen hakattua. Ja mikäs sen mukavampaa.

Erkon kisassa oli omana luku-urakkanani 80 lähetystä, tarkkaa novellimäärää en laskenut, tyypillisessä lähetyksessä oli 3-5 novellia mukana. Keskipituus oli kuulemma 2 liuskaa koko kisassa, joten mitään massiivisia novelleja tyyliin Portin kisa ei ollut luettavana. Jatkoon pääseet tekstit olivat kyllä mielestäni enemmän 4-5 liuskaisia. Pituudella ei sinänsä ole merkitystä, mutta se kuitenkin kertoo, että mainstream-kilpailussa novelli mielletään lyhytproosaksi, ei pitkäksi kertomukseksi, jota venytetään ja vanutetaan äärettömiin. Novellistisuus myös yleensä tarkoitti sitä, että teksteissä oli selkeä yksittäinen kiintopiste.

Spekulatiivisia aineksia oli mukana todella vähän, kuulemma vähemmän kuin edellisvuosina. Mielenkiintoista kuitenkin oli se, että kärjen teksteissä rikottiin kyllä rajoja ja tavallisesta arjesta poikkeavia asioita tapahtui. Tekstien sävy saattoi olla mielenkiintoisella tavalla vinksahtanut, kuten nyt esimerkiksi Leena Aunion lyhyissä novelleissa. Niiden kertojaminällä oli tarkka ja mielenkiintoinen tapa havainnoida todellisuutta ulkopuolisuuden, sivullisuuden ja etääntymisen kautta. Samoin Nelli Hietalan käytösohjeet jäivät mieleen erikoislaatuisuudellaan. Tekstien tyyli oli uniikki ja edukseen erottuva, kuivakkaa huumoria hyödyntävä. Niina Miettisen novellissa oli spekulatiivisia elementtejä ja aistivoimainen kieli, joka entisestään korosti arjesta irtaantuvaa tunnelmaa. Novellin pystyi tulkitsemaan metaforisena tai ottamaan spekulatiivisen elementin totena. Sekin viehätti. Noora Lehtosen novelleissa mies saattoi matkustaa maisemakierroksella bussin alla, eikä siinä ollut mitään omituista.

Voittajakaksikko Jouni Tikkanen 6 Turkka Hautala erottuivat ensimmäisellä kierroksella kuin kaksi kirkasta timanttia. Olin lukenut pinon puoleen väliin, kun Tikkasen novellit sattuivat käsiin. Tässä! sanoin silloin mielessäni. Sitä ennen olin huokaillen pannut tekstejä lukemisen jälkeen sivuun. Teknisesti taitavaa, mutta se viimeinen kielellinen ja sisällöllinen silaus tuntui puuttuvan, se jokin, joka erinomaisessa tekstissä on. Tikkanen oli tekstissään oivaltanut, miten ulkoinen tarina ja sisäinen tarina yhdistyvät, miten symbolit toimivat ja miten lukijan mielikuvitus rakentaa lopputuloksen. Vaikka teksti kertoi nuoresta miehestä, tuntui että teksti puhui juuri minulle: pystyin jakamaan kokemukset ja tuntemukset. Hautalan kokoelma taas oli vauhdikas, mustaa huumoria kukkiva viikonlopun ja pikkukaupunkielämän kuvaus, joka imaisi saman tien matkaansa. Kokonaisuus oli pakko lukea ahmimalla loppuun saakka. Sekin erottui edukseen heti ensimmäisellä lukukerralla.

Voittajakuusikko oli vahvasti mukana siinä noin 20:n lähetyksen satsissa, jotka nostin omalle toiselle kierrokselleni. Uusintalukemisella joukossa ei juuri tapahtunut muutoksia. Se, mikä oli ollut vaikeaselkoista ekalla lukukerralla, ei muuttunut ymmärrättäväksi toisellakaan kerralla.

Kuudelle kärjen oli yhteistä se, että jokainen osasi hyödyntää tarkkoja yksityiskohtia. Yksityisen kautta yleiseen kokemukseen, niinhän sitä sanotaan. Tekstien sisäinen maailma oli ehyt, mutta ennen kaikkea sisältö oli mietitty, kirjoittajalla oli pointti, joka oli luettavissa rivien välistä - rivien välistä, ei kirkuvana mainoslauseena tai manifestina.

Vertasin tekstejä myös spekulatiivisin kisoihin: Porttiin ja Novaan. Joskus spefin kirjoittajat syyttävät realistisia tekstejä siitä, että ne kikkailevat ja ovat ns. taideproosaa. Spekulatiivisissa kisoissa leikitellään paljon enemmän rakenteilla, epäkronologisuudella ja näkökulmatekniikalla kuin tässä Erkon kisan otannassa. Suurin osa Erkon kisateksteistä oli kronologisesti eteneviä pieniä novelleja, joissa ei pyritty luomaan jännitteitä ennakoinnilla tms. rakenteellisilla keinoilla. Monologimuotoisia tekstejä oli mukana, samoin joitakin yhden liuskan mittaisista pätkistä koostuvia kokonaisuuksia. Olisin jopa kaivannut massalta enemmän rohkeutta ja mielikuvitusta.

Spekulatiivisissa teksteissä on usein se etuna, että fiktiivinen maailma auttaa etäännyttämisessä. Erkon kisatekstien (massan) ongelmana oli paikoin liika omassa elämässä pyöriminen. Kirjoittaja ei ollut välttämättä päässyt eroon henkilökohtaisesti koetusta ja havaitusta, vaan oma napanöyhtä kummitteli tekstin taustalla. Heittäytymisen ja uskaltamisen kykyä jäin myös kaipaamaan. Kielellisesti Erkon valikoima oli kokonaisuutena varmempaa kuin esim. Novan anti, mutta tähän luonnollisesti vaikuttaa kisojen luonnekin. Spekulatiivisiin kisoihin osallistuu rajatumpi määrä kirjoittajia, ja palkintosummatkin vaikuttavat siihen, miten kisaan satsataan. Nova on profiloitunut aloittelijoiden kisaksi, Erkko on taas selkeästi kirjoittajille, jotka tähtäävät valtakunnallisen julkaisukynnyksen ylittämiseen.

Erkkoilu oli antoisaa, teksteihin uppoutuminen mielenkiintoista ja jälleen kerran tuli havaituksi, että hyvä teksti erottuu joukosta. Se vain erottuu. Makuasioista aletaan puhua vasta tietyn kirjallisen tason saavuttamisen jälkeen. Kärjen lähellä oli toki tekstejä, joiden kohdalla ei jäänyt paljosta kiinni: sielläkin on taatusti monia kirjoittajia, joista vielä kuulemme.

J.H. Erkon tämänvuotisen kirjoituskilpailun voitti 24-vuotias helsinkiläinen opiskelija Jouni Tikkanen. Kilpailulajina olivat novellit. Tekstejä tuli 200 kirjoittajalta, novelleja oli yhteensä 610. Raati pudotti ensimmäisessä lukukerrassa 120 kirjoittajan tekstit pois; loppukilpailuun päässeiden 80 kirjoittajan töistä nousivat lopuksi kärkeen noin 20 kirjoittajan työt. Niistä raati valitsi voittajat yksimielisesti. Raadin mukaan silmiinpistävää tänä vuonna oli, että myös ensimmäisen lukukerran jälkeen pudonneissa kirjoittajissa oli lukuisia lupaavia tekijöitä. Arvosteluraatiin juryyn kuuluivat lehtori, fil.lis. Pirkko Heikkinen, kirjailija Anne Leinonen ja kirjailija Petri Tamminen.

Kilpailun toisen palkinnon sai Salosta kotoisin oleva, tällä hetkellä Ranskassa opiskeleva Turkka Hautala ja kolmannen palkinnon Turussa opiskeleva Noora Lehtonen. Lehtonen on opiskellut aiemmin myös Mikkelin ammattikorkeakoulun kulttuuripalvelujen koulutusohjelmassa. Kunniamaininnat saivat Leena Aunio, Nelli Hietala ja Niina Miettinen. Palkinnot jaettiin Mikkelissä perjantaina. Voittajan palkintosumma on 2400 €. J.H. Erkon kilpailun järjestävät Mikkelin ammattikorkeakoulu, Suomen Nuoriso-opisto ja Mikkelin kaupunki.

Postileimojen mukaan runsaimmin kilpailuun saapui tekstejä Helsingistä, Turusta, Tampereelta, Kuopiosta, Joensuusta, Etelä-Savosta, Etelä-Karjalasta ja Jyväskylästä. Pohjoisin Suomi ja rannikko olivat niin ikään edusteilla. Töitä tuli myös Euroopasta ja Kaukoidästä.

Kilpailutöiden yleisimpiä teemoja olivat yksinäisyys ja kohtaamisen vaikeus. Ihmiset elivät rikkoutuneissa parisuhteissa tai etsivät itselleen sitä yhtä läheistä, johon tukeutua.

Merkillepantavan usein tarinat sijoittuivat kodin piiriin, maailmaa katseltiin ikään kuin keittiön ikkunasta. Tässäkin kirjoituskilpailussa kodin huoneista kuvatuin oli kuitenkin makuuhuone. Laajakuvassa näkyi yhtä lailla maaseutua kuin kaupunkia. Maaseutua ei romantisoitu, se kuvattiin raadollisena, murheellisten laulujen maana. Yksinäisyydestä tuntuivat kärsivän yhtä lailla kaikki, niin kaupunkilaiset kuin maalaiset. Yllättävän harvoin teksteissä vierailtiin muualla Euroopassa tai maailmalla.

Kirjoittajien ikä, lähestyvä kolmenkympin virstanpylväs, näkyi: maailmaa katsottiin pitkittyvän nuoruuden keskeltä. Tekstien näkijät ja kokijat kärsivät ikäkauteen kuuluvasta sitoutumisen pelosta, samalla kun tällaista sitoutumisen mahdollisuutta kaiken aikaa etsittiin.

Lapsuuskuvauksia oli mukana paljon. Lapsuus näyttäytyi pakopaikkana ja oman identiteetin selittäjänä. Juuri näistä lapsuusmuistoista löytyi paljon herkullisia, tunnistettavia kokemuksia. Lapsuuden kautta kirjoittajat tuntuivat parhaiten pääsevän kiinni aitoihin tunteisiin.

Huumoria oli tavoitettu erityisesti absurdeilla käänteillä. Ihmiskuvauksiin taas tuotiin rosoisuutta puhekielen ja lakonisen ilmaisun avulla. Teksteissä tuli vastaan kiinnostava kavalkadi suomalaisia tyyppejä: postinjakajiin rakastuvia yksineläjiä, neuroottisia perheenäitejä, kalastajia, taiteilijoita. Mielenterveys näytti tässä henkilögalleriassa suorastaan harvinaiselta luonnonvaralta.

Kilpailun yleinen taso oli hyvä. Kirjoittajilla on hallussa kaunokirjallisen kielen välineet – monissa teksteissä proosan rytmi oli napakkaa ja soljuvaa. Sisällön suhteen jäi kuitenkin toivottavaa: tuntui että kirjoittajat eivät luottaneet omiin tuntemuksiinsa. Niitä paettiin joko keinotekoiseen rankkuuteen tai taiteelliseen maalailuun, tunteiden tilalla oli tunnelmointia. Monet turvautuivat selittelyyn, aiheen ympärillä kierreltiin sen sijaan, että olisi menty napakasti näyttäen asiaan.

Toisaalta kilpailun kärki oli laaja, raati löysi paljon aitoa ilmaisun taitoa. Palkitut työt erottuivat tästä joukosta erityisesti tuoreilla havainnoillaan ja lukemaan pakottavalla tarinan tajullaan.

Voittajien luonnehdinta

Jouni Tikkanen, 1. palkinto (24-vuotias, Pulkkila, Helsinki) 2 400 €

Jouni Tikkasen kilpailutyöt eivät uudista suomalaista novellia – niin kuin herkullinen ruisleipä ei uudista suomalaista leivontaperinnettä. Mutta kuluttaja nauttii! On juhlaa päästä varman tarinankertojan kyytiin. Nuoren pojan kehityskertomus kuvataan tällä kertaa parin solmukohdan kautta, eleettömästi ja tehokkaasti. Kaiken yllä leijuu huumaava autenttisuuden tunne: lauseet näyttävät saapuvan suoraan kokemuksen tasalta. Modernismin kirkkaimpien perinteiden mukaisesti Tikkanen konkretisoi kaiken tajuttavaksi: Jumalakin on vain tyyppi, joka nojaa vieressä sillan kaiteeseen ja katsoo samaan suuntaan merelle niin ”ettei hänen katsettaan voinut tulkita mitenkään”.

Turkka Hautala, 2. palkinto (s. 1981, Salo, Jyväskylä) 1 700 €

Turkka Hautalan fiktiivinen Salo on elokuvamainen Spoon River –antologia: yhden illan ja yön aikana ehtii tapahtua paljon merkityksellisiä asioita, myös järkyttävä veriteko, josta ei puutu tragikoomisia sävyjä. Hautala piirtää toisiinsa linkittyvät henkilökuvat tarkasti: proosassa haisee paistorasva ja hiki, kun Hautala kuvaa miehiä, ”jotka välttivät kymmeniä koulun liikuntatunteja unohtamalla verkkarit kotiin.” Dialogi vyöryy soljuvasti ja osuvasti rytmittämään toimintaa. Kerronnan rytmi ja tunnelma on silti leppoisan jutusteleva, pienen ihmisen unelmia kunnioittava, ja huumorikin pilkistää kohtalon persvaosta silloin kun sitä vähiten odottaa.

Noora Lehtonen, 3. palkinto (s. 1981, Turku) 1 000 €

”Minä olen sellainen. En psykopaatti, vaan peili. Heijastan ihmiselle hänet itsensä.” Mies ottaa elämäänsä kyytiä bussin alla ja nainen saa perintönä köydenpätkän, joka liittyy mystisesti tädin katoamiseen. Mutta miten? Samaa arjen selittämättömyyttä huokuvat kaikki Noora Lehtosen novellit. Kirjoittaja vie matkalle, jossa nauretaan sisäänpäin, salakavalasti. Kokoelmassa on havaintoja hetkistä, jotka kohoavat merkityksellisiksi elämän miniatyyreiksi. Lehtosen tyyli on nasakka, lause taloudellinen, ja absurdit yksityiskohdat maustavat keitoksen nautittavaksi lukukokemukseksi.

Leena Aunio, kunniamaininta (s. 1980, Kokkola, Tukholma) 100 €

”Aurinko oli veden pinnassa niin kuin minun päänikin ja minä nauroin sille.” Leena Aunion hyväntuulisessa lyhytproosassa maailmaa katsellaan merkillisen linssin läpi: tutuimmistakin kokemuksista paljastuu jännittäviä ulottuvuuksia. Aunio todella taitaa kontrastin, keveyden yllä leijuu aina jotakin uhkaavaa, kaipauksessa on jotain makeaa ja hyvää. Erityiskiitoksen Aunio ansaitsee siitä, että hän uudistaa lukijan suhteen Barbieen ja Keniin. Hän kykenee ilmaisemaan ihmisen koko eksistentiaalisen yksinäisyyden pelkillä nuken kasvoilla: ”Yhtäkkiä Ken, muovinen Ken, oli vakava.”

Nelli Hietala, kunniamaininta (s. 1981, Lieksa, Jyväskylä) 100 €

Nelli Hietalan vinksahtanut niksikokoelma saa olon levottomaksi: tekee mieli eksyä, hankkia opaslintu ja pyydystää painajaisia – ihan jo pelkästään siitä syystä, että ohjeet ovat niin hyviä. Hietalan kieli on jännittävä yhdistelmä vakavaksi tekeytyvää proosaa ja kurittomia, lennokkaan lyyrisiä melodianpätkiä. Tämä irtonaisuuden tunne hurmaa lukijan ja saa kaiken näyttämään keveältä – jopa painajaiset, jotka, niin kuin nyt tiedämme, voi houkutella purkkiin panemalla sinne ”kuolleen kärpäsen, edesmenneen isovanhemman takinnapin tai harakan pyrstösulan”.

Niina Miettinen, kunniamaininta (s. 1978, Joensuu, Helsinki) 100 €

Niina Miettisen Hengittämättä on hienovireinen, kahta näkökulmaa hyödyntävä novelli käsilläparantajasta ja tytöstä, jonka keuhkoissa asuu kaksoissisar. Lyyrinen, ilmava kerronta aukaisee tarinan sopivasti, mutta jättää lukijan mielikuvitukselle varaa nousta lentoon. Novelli vilisee mieleen painuvia kielikuvia ja aistinvaraisia havaintoja, joissa ”iho on pehmeä kuin silkkinen käsilaukun vuori, mutta se tuoksuu kävyille ja siitepölylle.” Miettinen kuvaa lapsuuden kokemuksia lapsen maailmaa kunnioittaen.

- - -

Palkintojenjakotilaisuudessa ja jatkoilla oli kerrassaan mukavaa. Kirjoitan aiheesta, voittajateksteistä ja kisa-aatoksista tuonnempana. Nyt on huilittava, saunottava ja valmistauduttava viikonlopun muihin kulttuuririentoihin.

Novelli sijoittuu suuriruhtinasajan loppuun, vuoden 1916 syyskesään. Yhteen ainoaan sunnuntaihin eräässä maaseututorpassa. Torppaa asuu köyhä perhe, jonka isä Järvinen käy ulkopuolella töissä aina välillä. Työssäkäynnistä huolimatta perhe asuu edelleen alunperin talliksi tarkoitetussa piharakennuksessa, kun pirtti on ollut keskeneräinen jo vuosikymmenen. Tästä huolimatta torpan nelikymppinen isäntä on palkkojensa turvin makaillut viikkokausia sängyllä. Eikä perhe muutenkaan ole aivan köyhä, sillä on heille ostettu ompelukonekin (osamaksulla) ja sanomalehtikin tulee.

Sillanpään kuvaama Järvinen on vasemmistolainen hieman laiskanpuoleinen rakastava perheenisä, vaikka käytös ei aina aivan nykymittapuun mukaan sitä ilmaisisikaan. Hän viittaa vaimoonsa käyttäen ehkä hieman nykylukijaa hätkähdyttävästi sanaa ämmä, mutta se sana on kuitenkin tulkittava olemaan vapaa negatiivisista viitteistä. Heidän suhteessaan nuorten rakastavaisten leiskuva lempi on korvautunut ikääntyvän pariskunnan keskinäisellä kumppanuudella, joka kestää ja kestää, vaikka molemmat osapuolet aina välillä kyllästyvätkin. Järvinen itse haluaa perheestään aina välillä lomaa ja sellaiselle hän tavallaan onkin novellin lopussa matkalla lähtiessään Helsinkiin vallitustöihin.

Sukupuoliroolit ovat periaatteessa hyvin selkeät ja vahvat, mutta erityisesti Järvinen näyttää Sillanpään kuvauksessa luistavan aina tarpeen tullen myös naisten töiden puolelle, joko pakonsanelemana tai sitten manipulaatiokeinona. Järvisen Iita-vaimo sen sijaan on aika selkeästi keskittynyt vain naisten töihin, tosin novellin päättyminen Järvisen työmatkalle lähtöön tarkoittaa, että vaimon on otettava talossa myös isännän paikka. 

Novellissa on muutamia erikoisempia sanoja, jotka ensinnä hieman oudoksuttavat, mutta ovat kuitenkin suomalaisina sanoina tulkittavissa.

• uutistorppa = uudistorppa
• könsä = mökki, tupa, tölli, hökkeli
• sällielämä = poikamieselämä

Novellin alussa olevaa torpan kuvausta lukiessa tulee elävästi mieleen Ilmari Kiannon Punaisen viivan elokuvaversion alussa oleva kuvaus torppariperheen synkeästä ja ankeasta kurjuudesta, joka sitten varsin nopeasti muuttuu "solisariraatin" myötä lähes auvoiseksi.

  Muistan vielä missä kohtaa pitää painaa nappulaa. Heitän reppuni selkään ja nousen paikaltani. Pian vauhti hiljenee ja ohi viuhahtavat puut alkavat erottua selvemmin. Näen jo tutun korkean katajan, jonka kaatamisesta käytiin kovia kiistoja vuosia sitten. Teräväpiikkinen vanha ystäväni pelastui. Sen kuuluu olla paikallaan. Muistuttamassa minulle, koska hypätä kyydistä.

  Haistelen hetken syksyn mukanaan tuomia tuoksuja. Märän maan voimakasta hajua, johon sekoittuu puista valuvan pihkan kirpeä pistos. Vanha kataja pitää kiinni vihreästä väristään, vaikka kaikki muut puut ovat jo aikoja sitten luovuttaneet. Antaneet lehtiensä kellastua ja varista värikkääksi matoksi maan pinnalle. Mutta kataja ei anna periksi tuulelle, kylmälle eikä sateelle, vaan kietoutuu entistäkin tiukemmin talviturkkiinsa, valmiina ottamaan talven tuoman pieksennän vastaan, ehkä viimeisen kerran.

  Jätän maantien pölyt taakseni ja lähden kulkemaan sateen kastelemaa hiekkatietä, jonka kuoppiin on muodostunut ruskeita lätäköitä. Kengät paakkuuntuvat äkkiä mudasta. Jossain korkealla taivaalla viimeiset kurkiaurat liitelevät joukolla etelään. Pakoon pimeää ja kylmää. Niin kuin minäkin, silloin kauan sitten.

  Nyt hiekkatiellä huomaan, että kaikki ei ole entisellään. Kasvillisuus on päässyt rehottamaan. Tiehen kuluneet urat eivät ole enää yhtä selväpiirteiset. Kaikki näyttää oudolta, liki tuntemattomalta, vaikka kaikesta voi samalla aistia ripauksen jotain vanhaa, turvallista muistoa. Kuin vanhaan koulutoveriin törmääminen. Kasvot ovat vanhentuneet, iho rypistynyt, kulmat pyöristyneet, mutta silti jostain kaiken keskeltä saattaa tunnistaa ne vanhat leikkisät silmät tai sen maireaan hymyyn taipuvan suun.

  Hiekkatien puolessa välissä näen kallelleen taipuneen postilaatikkorakennelman. Työnnän tukipuita sen verran, että saan haalistuneen punaisen muovilaatikon nousemaan pystyyn. Nimi on vielä sama. Sen luettuani käännähdän äkkiä vanhasta muistista ympäri. Yritän tähyillä hiekkatieltä lähtevää sivutietä pitkin ylös korkealle kukkulalle. Puita on tullut lisää ja siistimättä jääneet pusikot ja oksat peittävät suurimman osan näkyvyydestä, mutta jostain välistä saatan yhä nähdä vilauksen keltaista väriä.

  Säntään juoksuun. Nyt askeleet tuntuvat taas tutuilta. Tämän mäen minä muistan, vaikka ruoho onkin peittänyt kapean polun lupaa kysymättä alleen. Mitä lähemmäs pääsen, sitä enemmän keltaista väriä alkaa paljastua puiden seasta. On pakko hidastaa. Mäki on jyrkkä. Joskus jaksoin juosta sen aivan ylös asti. Sännätä puiden lomitse, hypätä matalan puuaidan yli, kirmata pihamaan poikki aina keltaisen puumökin kuistille asti. Nyt ennätän tuskin puoleen väliin, kun keuhkoni vaativat aikalisää. Nöyrtyneenä vaellan ylös mäen viimeiset metrit. Tämä paikka on muuttunut, mutta niin olen minäkin.

  Mökki on yhä omalla paikallaan. Suurin ahdistus helpottaa rinnassani. Ikään kuin tuo puuhökkeli olisi voinut johonkin itsekseen kadota. Mutta mikään ei ole ennallaan. Puuaita on kaatunut, rautainen portti on ruosteessa ja narisee valittavaan sävyyn tuulessa heiluessaan. Pihamaa muistuttaa enemmän villiä viidakkoa kuin muistojeni temmellyskenttää, jolla vietin lapsuudessani niin monta rakasta lämmintä kesää. Ja itse mökkipahanen, tuskin edes muisto entisestään. Keltainen maali on rapissut monin paikoin puulautojen pinnalta, paljastaen harmaat, haalistuneet, osin mädäntyneet ulkoseinät. Peltikatto näyttää sentään ehjältä, mutta pihamaan takaosassa värjöttelevä sauna on romahtanut sisäänpäin.

  Yritän löytää vanhan polun pihamaan poikki, mutta sellaista ei enää ole. Myyrän koloja on noussut tiuhaan korkeaksi kasvaneen ruohikon sekaan. Joskus kasvimaana palvellut aitaus on nyt täynnä horsmaa. Kuisti on vielä eheän näköinen. Se on viimeisimpänä kunnostettu. Ennen kuin avaan mökin tutun puuoven, katsahdan eteläseinän vierellä kasvavaan korkeaan mäntyyn. Vanha linnunpönttö on yhä paikallaan. Minun tekemäni. Odotan hetken pihalla nähdäkseni josko peippo olisi vielä kelpuuttanut sen pesäkseen. Lintua ei näy. Laulua ei kuulu. Kai sekin on hyljännyt tämän paikan.

  Kaivan verannan ikkunalaudan alta esiin vanhan messinkiavaimen ja sovitan sitä aikani lukkoon. Se sentään toimii yhä. Ovi särähtää avautuessaan kuin toruen minun laiminlyöneen sen. Eteisessä minua tervehtii ensimmäiseksi ummehtunut löyhkä. Sitten joudun repimään hämähäkin seittiä kasvoiltani ja pomppimaan eteisen matto yli joka on täynnä hiiren papanoita.

  Sisällä kaikki on niin kuin muistoissani. Huonekalut seisovat hiljaisina omilla paikoillaan. Valkoiset pitsiverhot värisevät kevyesti ikkunan karmien välistä tuivertavan tuulenhenkäyksen tahdissa. Kuolleita hyönteisiä makaa selällään ikkunalaudoilla ja lattialla patterin alla.  Pölyttyneet matot tuntuvat viileiltä.

  Kyökki on jäänyt siistiin kuntoon. Ruokapöytää peittää pallokuvioinen muoviliina. Pöydällä on pino kertakäyttöisiä pahvimukeja. Pikimustan puuhellan tuhkaluukku repsottaa auki ja harmaata tuhkamurua on varissut lattialle.

  Nappaan eteisen seinällä roikkuvan öljylampun ja sytytän sen palamaan. Ensimmäisen valon tässä tuvassa sitten mummoni kuoleman. Tartun varovasti paksun puuoven kahvaan, yleviin hirvensarviin, jotka kuuluivat joskus suurelle uljaalle metsän kuninkaalle. Oven takaa löytyy tutut heiveröiset, natisevat ja kapeat puuportaat, jotka vievät vintille. Kiipeän ylös verkkaisesti, toisella kädellä kaidetta puristaen, toisella kädellä öljylamppua kannatellen ja askelmia valaisten.

  Ylhäällä vintillä on hämärää. Pienestä pyöreästä ikkunasta häilyy kalpea syyspäivän kajo. Joudun seisomaan kumarassa. Mahdun suoraksi enää vain harjakaton korkeimmassa kohdassa. Vintti näyttää pelottavalta, niin kuin silloin ennenkin. Seinien raoista sisään viheltävä viima tuntuu täällä kolealta. Jostakin vintin kätköistä kuuluu ampiaisten surinaa. Niillä on varmaan taas iso pesä rakennettuna.

  Lattia keinahtelee ja kumisee pahaenteisen ontosti askelteni alla, kun siirryn vintin keskiosaan, jossa iso vuode lepää yksinäiseksi pedattuna pölyn peitossa. Istahdan sille ja muistan jälleen kuinka lämmin siinä oli aina nukkua, paksujen täkkien alla, kuunnellen sadepisaroiden tanssia peltikaton päällä ja puiden oksien hentoa värinää mökin seinää vasten. Kun oli oikein hiljaa, saattoi kuulla ulkona jossakin kaukana käen kukkuvan. Ilmoittaen kesäyön valossa läsnäolostaan.

  Mihin katosivat ne vuodet. Ne onnelliset huolettomat kesät isoäitini suojeluksessa. Robinhoodleikit itse tehdyillä jousipyssyillä ja puumiekoilla. Marjastus- ja sienienpoimintaretket. Isoäidin iltasadut ympäröivän metsän eläimistä. Karhuista, hirvistä, susista ja ketuista. Käärmeistäkin. Ja linnuista. Niin. Lintuja me rakastimme. Erityisesti peippoa, jonka ilmestymistä pihapuun pönttöön odotimme keväisin aina niin innokkaina. Koskaan se ei jättänyt saapumatta. Sen peipon laulun säestämänä minä kasvoin. Leikin, nauroin ja itkin. Minä, mummo ja peippo. Muuta meillä ei ollut. Muita me emme kaivanneet.

  Kapuan rappuset takaisin alakertaan, jossa istahdan nitisevän ruokapöydän ääreen. Ulkona alkaa jo hämärtää. Öljylamppu vetelee viimeisiään. Kaivan kiireesti repustani esiin pinon mukanani tuomia papereita. Vilkaisen ne vielä kerran pikaisesti läpi ja siirryn sitten viimeiselle sivulle. Otan kynän esiin ja kirjoitan kuulakärkikynällä sivun alareunaan päivämäärän ja paikan. Vien kynän pään tyhjän viivan päälle ja valmistaudun sohertamaan tutun koukeron paperille. Vedän hetken henkeä. Irrotan sitten kynän vielä toviksi paperin pinnalta ja katsahdan ympärilleni. Olen muistojeni äärellä, mutta jotain puuttuu.

  Käväisen tuvan puolella ja katseeni osuu puisen senkin päällä nojaaviin valokuviin. Yhdessä kaksi harmaahapsista ryppyistä vanhusta istuu puukeinussa mökin pihalla, pidellen toisiaan käsistä, hymyillen toisilleen, kuin tietämättöminä heitä tähtäävästä kamerasta. Toisessa edellisen kuvan nainen seisoo kädet puuskassa mökin kuistilla, jonka rappusilla istuu vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pieni poika, olkihattu päässään, jousipyssyllä kuvaajaa tähdäten.

  Otan kuvan käteeni ja astun muutaman askeleen taaksepäin. Kellahdan pehmeään nojatuoliin, jonka sisuksista pöllähtää ilmoille paksu pölypilvi. Pitelen kuvaa hetken käsissäni ja rutistan sen sitten rintaani vasten. Suljen silmäni ja pidättelen itkua. Puristan luomet entistä tiukemmin yhteen, mutta muutama kostea pisara onnistuu silti luikahtamaan poskilleni.

  Katson vielä kerran kuvaa. Viattomia ja rakastavia silmiä. Sitten nousen ja paiskaan sen kaikella voimallani takan hormia päin. Kehykset hajoavat palasiksi. Lasinsirut lentelevät ympäri tuvan epätasaista puulattiaa.

  Pyyhkäisen poskeni kuivaksi hihansuulla. Katson keittiöön, jossa öljylamppu sammuu juuri ruokapöydän päällä, minua odottavan paperipinon vieressä. Otan muutaman askeleen keittiön suuntaan, mutta sitten pysähdyn. Jähmetyn paikoilleni. Yritän pidättää hengitystäni. Kuulostelen. Sitten ryntään ulos mökistä. Hyppään kuistin porrasaskelmat vauhdilla alas ja kurvaan nurkan taakse. Pysähdyn vasta suuren männyn juurella. Hetkeen mitään ei näy. Metsä humisee hiljaisena. Jossain kaukana joku ajaa traktorilla. Juuri kun olen kääntymässä takaisin, näen pienen, päälaeltaan sinertävän pään työntyvän esiin vanhasta linnunpöntöstä. Ja kohta koko pullea peippokoiras astelee ylväästi pöntön aukosta lähtevän ohuen kepinpätkän päähän. Hetken se katselee minua ylhäältäpäin, päätään keinuttaen ja nyökkäillen. Ylväänä. Vapaana. Heilautan sille kättäni ja samassa se lähtee lentoon ja katoaa keltaisen mökin taakse.

Ana Menendezin kokoelmassa Kerran Kuubassa (ks. Kiiltomato, Jäljen ääni) on yksi vaikuttava, tunteesta käsin hahmottuva novelli. Se kertoo Claritan rakkaudesta ja epätoivosta, kun hänen rakastettunsa on pakolaislautassa, yrittämässä Havannasta merenlahden yli Miamiin. Sitä kannattaa esitellä ja siteerata:

”… kun vettä ei ole satanut viikkokausiin ja joka päivä tulee auringon punaiseksi polttama ja kuivattama uusi lauttapakolaisten joukko, eikä kukaan heistä ole Orlandito.”

Niin samalla tarinan myyttinen taso liittyy kuivuuteen ja sateen odotukseen, jopa niin että Clarita kokee tehtäväkseen sateen noutamisen. Tarjoilijana ravintolassa työskentelevä pyylevä ja kähärätukkainen Clarita on hädissään miehensä takia, hän on pelosta ja odotuksesta sekopäinen. Novelli Pyhimysten sekamelska on kuvaava nimi tälle hallitsemattomien tunteiden läpäisemälle novellille. Clarita ei voi ymmärtää miksi mies lähti noin vaaralliseen ylitykseen, helpompiakin keinoja olisi ollut. Tämä on ainoa järjellinen ajatus, muuten hätäännys on tempaissut Claritan jo kaiken rationaalisen ulottumattomiin.

”Minä rukoilin, ettei hän tekisi sitä. Rukoilin. Lähetin hänelle yli tusinan kirjettä. En edes tiedä osaako hän uida. Ja siksi haluaisin vetää koko taivaan alas. En edes tiedä osaako minun oma mieheni uida…

Missä sinä olet? Senkin Orlandito. Minähän sanoin että minä saisin sinut tänne. Minä rukoilin sinua odottamaan. Oliko se muka vaikeaa, typerä hölmö? Minä vihaan sinua! ”

Mitä muuta Clarita voisi kuin odottaa, hän jää töistä, lamaantuneena hän makaa huoneessaan odottaa, samaistuu ruumiillisesti rakastettuunsa:

”Lepäsin aivan hiljaa, sormet kuolleina, käsivarret kuolleina, niin kertakaikkisen voimattomana, että kuvittelin hengityksenikin ennen pitkää kivettyvän. Ajattelin hengittävää Orlanditoa, eläviä keuhkoja hänen rinnassaan. Ja silloin minut täytti varmuus että hän eli.”

Odotus saa Claritan epäilemään kaikkea, jospa Orlandito halusi vain pois Kuubasta ja meni siksi hänen kanssaan naimisiin. Jospa hän on jo Miamissa mutta ei halua tunteakaan häntä. Ihmiset katsovat säälien, mies meni naimisiin vain päästäkseen pois, eikä nainen edes tajua sitä.

Lauttakriisi on kestänyt kuukauden, Kuubasta on lähtenyt jo yli 300 pakolaista. Clarita seuraa uutisia, merestä pelastetaan kuubalaisia pakolaisia. Mutta nuo uutiset hän torjuu, sen sijaan hän tarkkailee yhä tuskastuneempana säätilan kehittymistä. Hän alkaa pelätä uutisia, torjumaan niitä, ja koko odotus alkaakin olla sateen odotusta.

Hän jähmettyy säikähdyksestä, kun eräällä meren yli paenneella miehellä on asiaa. Carita pelkää niin kuolinviestiä, että menee piiloon. Ja vaikka hänelle vakuutetaan että ei hätää, mies tuo vain terveisiä, niin Clarita tuntuu tietävän itse paremmin, se on viimeinen viesti. Kun mies käyttää ilmaisua ”olen kovin pahoillani” hän on pyörtyä ja joutuu sekavien pelkojen valtaan:

”Ravintola, on kuuma ja kostea kuin kyljessä hengittävä eläin. Millainen kesä tämäkin on, kun liikenne vain virtaa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, kun taivas on tyhjä ja absurdi? Ha muerto, sanon äkkiä, kirkaisen ja peräännyn. Sinä puhut menneessä aikamuodossa. Sinä et katso minua silmiin. Hän on kuollut! Sinä käytit tyttönimeäni! Hän on kuollut! Minä tiedän että hän on kuollut!”

Hän on useasti jo kuvitellut kuinka rannikkovartiostosta soitettaisiin ja sanottaisiin ”Rouva Alarcon? Meillä on hyviä uutisia. Sitten kuvittelen mielessäni, miten päästän puhelimen kädestäni ja minkälainen ääni sen putoamisesta syntyy. Eläydyn siihen niin voimakkaasti, että kun tänä aamuna heräsin, luulin että se oli jo tapahtunut.”

Claritan odotuksesta on tulossa loputonta ja sekopäistä, hän tajuaa vain että kuivuuskauden pitäisi viimein loppua. Hän menee erään pyhimyksenä pidetyn yrttinaisen puheille kysymään milloin sateet tulevat. Tässä vaiheessa lukijan sopii ajatella että sateen odotus merkitsee puhdistavan ja vapauttavan surun odotusta. Mutta se ei voi alkaa ennen tietoa, salamaa ja taivaan romahtamista. Clarita ei suostu juomaan mitään ei maistamaan minkäänlaisia yrttihauteita, mutta novelli huipentuu keskusteluun yrttinaisen kanssa.

- Teidän miehenne on kadonnut.
- Ei, minä tulin kysymään sateesta
- Onko teidän miehenne siis jo löytynyt?
- En toivo mitään muuta kuin että tämä kuivuus päättyy.
- Olkaa hyvä ja ottakaa juomaa.
- En halua, en tiedä mitä minä täällä teen.
- Te yritätte löytää kadonneen sateen, jääkää olkaa niin kiltti, minä kerron miten se löytyy.

Näin Clarita valmistellaan suruun, ja kohtaamaan sen minkä hän on koko ajan tiennyt. Ja kun novellia lukee uudestaan, Claritan odotusta ja epätoivoaan sekä muistojen voimakkaita ryöpsähdyksiä, pelkoa ja halua saada asiaan selvyyttä (claritas).

Hieno novelli!

Vaikka kokonaisuudessaan tämä Ana Mendezin Kerran Kuubassa on varsin hajanainen kokoelma. Itse asiassa haastattelussa Mendez kertookin, että hän kirjoitti novellit New Yorkin Yliopiston kirjoittajaohjelmassa, eikä tavoitteena ollut edes kokoelma. Kovin erilaisia ja erityylisiä ovat novellit, kirjoittajan eri vaiheiden mukaan.

Ainoa seikka, mikä novelleja yhdistää, on Kuuba. On letkeän kuubalaista oleskelukerrontaa, ja toisaalla taas hikisen eteläistä kokkauskerrontaa, on turhautuneen ja neuroottisen puolison narinakerrontaa. Novellien kielellinen tasokin vaihtelee aiheen mukaan.

Kokoelman tunnetuin novelli onkin tuota letkeän kuubalaista oleskelukerrontaa, Kuubassa olin susikoira valittiin arvostettuun Puschart Prize –antologiaan. Tähän letkeän kuubalaiseen oleskelukerrontaan Mendez sai mallia kuvanveistäjä, emigrantti Tony Lopezin, jutuista.

Letkeän kerronnan vastapainoksi asettuu tämä novelli Claritan rakkaudesta ja surusta, haastattelussa Mendez kertoo, että se oli novelleista ehdottomasti tuskaisin kirjoitettava, mutta että hän on siihen tyytyväinen.

Innovatiivisuuden ja kekseliäisyyden eräs naurettavimmista piirteistä on se, että itse pitää kokeilla myös sitä mitä ei osaa. Tunnen olevani suhteellisen kekseliästä pohjalaissukua, ja monien tuttujen navetoiden takana leviääkin tietty romun ja omatekoisten kokeilujen valikoima. Vastaavanlaisesta Pohjanmaasta kertoo varmaan Annie Prolux, kuvatessaan Wyomingin maaseudun omapäisiä puuhastelijoita:

”Elk Toothissa jokainen pyrkii olemaan omalla tavallaan erikoinen ja jossain määrin onnistuukin siinä. Ei tarvitse kuin olla penniton, itsetietoinen, nokkela ja potkia kaikin voimin sivistyneen yhteiskunnan vaatimuksia vastaan.”

Proluxin novellikokoelma  Maan tomua (2007, Bad Dirt) koostuu Wyomingin maalaistyyppien henkilökuvista.  "Kuumien kylpyjen kesä" novellissa sellainen on Willy Huson. Hän korjaa kuormureita ja ruohonleikkureita. Hänellä ei ole verstasta, ja niinpä hän puuhailee kapealla hiekkapihalla tai jos työn alla on iso kuorma-auto, hän parkkeeraa sen tienposkeen ja menee makaamaan sen alle.

”Joskus Willy saa tarmonpuuskan ja jatkaa työtä vielä senkin jälkeen, kun vika on korjattu, lisää ajoneuvoon talteen keräämiään letkuja ja liittää johdot nappuloihin ja kytkimiin. Deb Sipple, melkoinen persoona itsekin, ajoi kerran Husonin pihasta 1983-mallisen Toyota-avopakettiautonsa jäähdytin vasta täytettynä ja kojelaudassa yksitoista uutta nappulaa, jotka eivat aktivoineet mitään. Kun rouva Straw Bird haki Explorerinsa, sen katolle oli ilmestynyt valtava valonheitin, ja hänen miehensä sanoi, että sen valossa ohisi voinut tähystellä vaikka yöpöllöjä tai vihollisen lentokoneita, ellei olisi ollut niin, että äänitorvi torähti joka kerta kun valo sytytettiin. Asiakkaat maksavat sen mukaan, minkä arvoiseksi he työn arvioivat. Harvoin mikään Willy Husonin korjaama kohta pysyy ehjänä yli viittä päivää tai viittakymmenta mailia, kumpi raja sitten ensin tuleekin eteen, mutta yleinen käsitys on, että joskus enempää ei tarvitakaan — ajopeli pysyy kasassa siihen asti että sillä pääsee Sackiin oikeaan korjaamoon.”

Kekselijäiden miesten tapana on jättää sikseen mitä milloinkin voi. Jos Willy lakkaa korjaamasta ruohonleikkuria juuri ratkaisevalla hetkellä, se on kova paikka. Mikään ei saa häntä jatkamaan työtä jonka on kerran jättänyt sikseen.

Willy myös miettii aikansa ennen kuin ryhtyy työhön, ja joskus hänen asuntovaununsa edustalla seisoo kuukausikaupalla sama ajoneuvo ennen kuin hän edes avaa sen konepeltia. Baarinpitaja Amanda Gribb odotti seitsemäntoista viikkoa Chevrolet-kuormuriaan. Hän oli vienyt sen Husonille syksyllä. Oli keväinen päivä, kun hän löysi postilaatikostaan likaisen kortin. Siinä luki ”Korjattu. Tule hakemaan.”  

Sitten eräänä kesänä Elk Toothiin iski mieletön villitys - kaikki hahusivat pihaansa kylpytynnyrin, ja jokainen teki sen tietysti itse romuraudasta. Willyä tämä villitys ei kiinnostanut, kunnes hän näki tarkoitukseen sopivan jättipadan isoäitinsä ranchilla. 

Palattuaan tontilleen Willy etsii paikkaa mihin laittaa ammeensa, mutta hän asusti kapealla maakaistaleella kahden tien välissä. Tontille oli jo ahdettu asuntovaunu, pinokaupalla puutavaraa, kuormurinromuja, ruohonleikkureita niin ei syrjäistä kylpypaikkaa ei ollut. Ainoa paikka oli poppelin katveessa puolentoista metrin päässä tiestä, ei muuta kuin vettä pataan ja tuli alle.

”Vihdoin padasta alkoi nousta hoyryä. Siinä oli raskas ja omituinen haju. Hän haravoi hiilet ja savuavat puut pois padan alta, riisuutui ja ripusti vaatteensa lautakasasta törröttäviin lankunpäihin. Pohjaan kuivuneen muhennoksen jäännös, oli irronnut ja kellui nyt veden pinnalla. Hän kauhoi sen pois paljain käsin ja heitti sen kaaressa tielle. Ammeen vesi oli kamalan kuumaa. Hän työnsi veteen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Vesi nousi polvien korkeudelle. Se oli kuumaa, muttei niin kuumaa kuin rautaisen padan sisus, joka poitti hänen jalkapohjiaan. Hän nousi pois, pomppi viileällä soralla ja veti saappaat jalkaan. Saappaat tulivat täyteen hiekkaa.

Sitten hän tunnusteli padan reunaa. Se oli lämmin mutta ei polttava. Hän päätti mennä ammeeseen toisella tavalla, laskeutui sen verran että ruumiin aremmat osat jaivat veden yläpuolelle, ja oli pysahtynyt siihen, käsiensä varaan, kun herra ja rouva Ulysses Bird ajoivat hitaasti ohi. Rouva Bird aikoi vilkuttaa, katsoi tarkemmin ja muutti mielensä.

 Ulysses Bird kaveii sisään Pee Wee -baariin ja sanoi: ”Voihan hemmetti, mitä me äsken nahtiin. Willy Huson on hankkinut itselleen ihmissyöjien kuumavesipadan kylpytynnyriksi.”

Mutta yhden istahduksen jälkeen Willy menetti kiinnostuksensa soppakattilaansa, hän oli häipynyt kuormurillaan. Willy ilmestyi takaisin vasta kuukauden kuluttua, hän oli vaihtanut autoa, eikä edes vilkaissut kannibaalipataa, se sai poppelin alle tien viereen.

Nämä tyypit ovat jotenkin niin mukavan tuttuja maalaistarinoiden aiheita. Novellikokoelman käännöksessä tuntui olevan haparointia, ja tuntui että "Vanha mäyräleikki" novelli oli jopa muuttunut käsittämättömäksi, koska kääntäjä ei onnistunut ratkaisemaan luontevasti mäyrään liittyvää sanaleikkiä.  Kolme mäyrää ovat ihastuneita ranchin emäntään. Yksi mäyristä oli entinen yliopiston opettaja Bozemanista. Hän on pitänyt sekä luovan kirjoittamisen että proomun kuljetuksen kursseja.  Kehitteillä oli varmaan ihan vitsikäs anekdoottiin perustuva tarina, mutta idea tuntui kadonneen jonnekin.