Tietysti tiedätte että Janakkalassa oli barokkikesä. Ja että sitä juonsi Hannu Taanila. Ja että Taanila lempattiin ulos kesästä, tai paremminkin kirkkoherra lemppasi hänet seurakunnan tiloista. Ja että janakkalalaiset sinnittelivät pari vuotta vailla Taanilaa mutta nyt kesää ei enää ole ollut.

En ehtinyt Taanila-kesiin; kävin Janakkalassa ensimmäisen kerran vuoden myöhässä. Seuranani yökonsertissa oli kaksi alle 10-vuotiasta tyttöä, oma tytär ja hänen kaverinsa, molemmat musiikkiluokalla, mikä osin selittää mukanaoloa.

Odotellessamme ulkona konsertin alkua luoksemme tuli nuorehko nainen ja kysyi, olemmeko uusia janakkalalaisia. Emme olleet, mutta osoittautui että mukavantuntuinen nainen oli Janakkalan kanttori ja barokkikesän järjestelyissä tiiviisti mukana.

Kanttori pahoitteli Taanilan poissaoloa kun otin asian puheeksi, mutta tuntui ymmärtävän myös kirkkoherraa ja oli itsekin vuosien mittaan ihmetellyt joitakin Taanilan sanavalintoja. Kanttori näkyi silloin vielä olevan sitä mieltä että kesä jatkuu Taanilattakin, että talkoohenkeä ja intoa riittäisi.

Silloin konsertissa lauloi Päivi Järvio tms., säestyksettä ja paikkaa vaihtaen, välillä alhaalla, välillä ylhäällä parvella jossa me olimme. Kun tätä Järviötä tms. kuunteli ja katseli, tuli mieleen sanoja joita on joskus käytetty holtittomamminkin puhuttaessa suhtautumisesta musiikkiin: harras, koruton, teeskentelemätön.

Tytöt juuri ja juuri jaksoivat kaksituntisen pahemmin parvea potkiskelematta, mutta piristyivät kun kellotapulibuffetti konsertin jälkeen jakoi ilmaiseksi jäljelle jääneitä mehuja ja pullia ja kahveja. Piristyivät niin paljon että kun menimme suorittamaan koskenniemeläistä kesäöistä käyskentelyä kirkkomaalla, käyskentely uhkasi muuttua hilpeäksi haudalta haudalle -hyppelyksi. Olisko ollut Taanila-henkeä.

I was walking down the riverbank in Turku, when I heard something I liked. When I left home, I was determined not to go to a pub, but once again, I could not help myself. This time it was because of the music coming out from one of the restaurants by the river. I just had to check that out. And maybe grab a couple of beers while I’m on it…

Siberian Jazz Band. Never heard of it. Until now - that is.

If you happen to like swing classics performed a kind of Dixieland-style, this ensemble is just it. It’s not the kind of music I usually listen to, but the atmosphere and the way guys were playing were just great. That "feelgood"-swing-jazz sounded just as it should. Even though they changed my plans for the evening, I have absolutely no regrets. Definitely worth checking out if opportunity rises.

Syyskiertue on vastaus kesäkiertueen herättämään "ennennäkemättömään" kiinnostukseen. Kuten Jarkko aiemman Cohen-tekstini kommenteissa sanoo, kiinnostus johtuu osin varmasti siitä, että Cohenin ikäiseltä voi tuskin tällaisia turneita tämän jälkeen odottaa.

Näin jossakin kuvia Cohenista ja kiertueen bändistä. Taustalaulajina on musta ja vaalea nainen. Ehkäpä he ovat yhtä hyvä pari kuin 88- ja 93-vuosien Perla Batalla ja Julie Christensen, Batalla lämpimästi soul-henkinen ja Christensen viileä ja kirkas.

Positiivinen yllätys oli tilavuus. Myyntipöytien luona happi oli hetkittäin tiukassa, mutta muuten conialueella mahtui liikkumaan mukavasti. Cosplay-kilpailun ja tanssinäytöksen aikana käytävät suorastaan ammottivat tyhjyyttään. Vessoissa ei ollut tungosta, narikka ei ruuhkautunut eikä kahvilaankaan ollut koskaan hirmuista jonoa. Nautin siitä, ettei koko ajan tarvinnut varoa tallovansa jonkun laahuksen tai hännän päälle, enkä itse ollut teilaamassa ketään laukulla.

Enemmän ihmettelin ohjelman väljyyttä. Coniin kuin coniin liki pakolliseksi ohjelmanumeroksi muodostunut yaoi-paneeli loisti poissaolollaan, ja ohjelmakartta tuntui muutenkin koostuvan satunnaisista luennoista, Janne Kempistä ja cosplaysta. Ohjelmien sisällöstä en viitsi alkaa marista, sillä coniluentojen ei ole tarkoituskaan olla yli-ikäisten pop-kultuurintutkijoiden hiuksia halkovaa fiilistelyä siitä, mitä kaikkea mahdollista esimerkiksi Neon Genesis Evangelionin enkelit mahtavatkaan symboloida. (Siihen voidaan palata joskus myöhemmin.)

Conin ohjelmissa vaikeinta on löytää viihdyttävyyden ja asiasisällön tasapaino, tai vetää koko jutu täysin överiksi suuntaan tai toiseen. Överiksi vetämisen malliesimerkki löytyi tällä kertaa lauantaiaamuna musiikkikeskuksen pääsalista, kun Kyyniset Sedät (tm) pääsivät vauhtiin -väitteidensä mukaan viimeistä kertaa. Jos ohjelmanumeron tarkoituksena ei ole muu kuin ärsyttää suunnilleen jokaista keskimääräistä conivierasta, täytyy setiä kunnioittaa ainakin omaperäisestä ideasta ja maagisiin mittasuhteisiin pullistuneista egoista.

Yksi hauska ja muutama mukava ohjelmanumero eivät kuitenkaan conia pelasta. Sopivan väljä ohjelmakartta antaa mahdollisuuden kaikessa rauhassa nauttia conista kokonaisuutena. Ohjelman puutteesta johtuva tylsyys sen sijaan on eri asia. Nekoconissa en voinut välttää tunnetta siitä, että suomalaisista coneista olisi vuoden sisällä tullut vain erikokoisten kuppikuntien miittejä, joissa myydään oheistuotteita.

Coniohjelman järjestämisen helppoudesta ja vaikeudesta on puhuttu toisaalla jo riittävästi, joten en koe asiakseni pistää jälleen yhtä uutta lusikkaa siihen soppaan. Tulevaisuuden conijärjestäjiltä toivoisin, että he muistaisivat myös niitä conikävijöitä, joita Final Fantasy Fightit tai pusuringit eivät juuri sytytä.

Kim Herold - Social Butterfly (2008) (Huomaa Nelosen Suomen Huippumalli haussa -sarjan finalistinelikko, joka laitettiin esiintymään tähän videoon osana kilpailua)

Kotibileissä on yleensä tapana kaiken ryyp- sosialisoinnin lisäksi myös kuunnella musiikkia. Vaikka musiikki ei olekaan juhlien pääasia, on ihan kiva silti joskus näperrellä tällaisten pikkuasioiden parissa. Ja kyllähän tietty musiikki luo hyvää tunnelmaa, ja samoin jotkut kappaleet voivat puolestaan latistaa kaikkien fiilistä. Olen pähkäillyt, millainen voisi olla mahdollisimman hyvin koottu soittolista bileisiin, joihin kerääntyy hyvin erityylistä porukkaa ja tyyppejä, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan. Tässäpä kokoamani havainnot asian tiimoilta (nämä vinkit koskevat siis yllä kuvaamanlaisiani bileitä, joissa porukka on kaikenkarvaista ja joissa on tarkoitus olla "ihanan kiva" kaikille tasapuolisesti):

Huono soittolista sisältää seuraavanlaisia ominaisuuksia:

- Liian pitkät kappaleet (se 15-minuuttinen Sunn O))):n pöhinäbiisi voi toimia täysin mahtavasti keskellä yötä pimeässä huoneessa, mutta ei välttämättä aukea lukiokaverillesi, jonka elämää ovat aina hallinneet hevoset)

- Liian lyhyet kappaleet (intropimputtelut kuuluvat intropimputteluiksi, mutta jos soittolista on säädetty satunnaiseen järjestykseen, menee Bathoryn intro täysin hukkaan, jos se edeltää Nelly Furtadon Maneateria)

- Omat digitaaliseen muotoon tallennetut laulusi tai kaverisi kellaribändin raakamiksatut demot (kaikella hyvällä kaikkia kohtaan)

- Poliittisesti valveutuneet kappaleet (aina löytyy niitä pässinpäitä, jotka parin boolimaljasen jälkeen haluavat alkaa vääntää jostain ääriasiasta hyvin tiukkaan sävyyn, ja mikäpä olisikaan parempi keino saada ihmisiä keittiöveitsien pariin kuin provosoida musiikin avulla poliittiseen väittelyyn). Ihmiset tulevat luultavasti muutenkin pitämään hauskaa eivätkä taistelemaan siitä, kuka teki mitäkin (väärin), missä ja milloin.

- Musiikittomat "kappaleet" (esimerkiksi Quentin Tarantinon haastattelut Pulp Fiction -soundtrackilla. Jaksoitko muka itsekään kuunnella niitä läpi?)

- Kappaleet, joiden tahdissa saatat itkeä (...tarvitseeko selitellä?)

- Jonkun bändin koko tuotanto (kaikki paitsi sinä tylsistyvät kuoliaaksi.)

Hyvä soittolista:

- Soittolistan tulee sisältää ns. helppoja hittejä, joiden kohdalla joku voi huutaa "apua, eikä, täääää biisi! Kauheeta, mä kuuntelin tätä ku olin 13! Hihi, vähän nostalginen fiilis!"

- Tarpeeksi idioottinolotyhmähuumoria sisältävät biisit sopivat hyvin nousuhumalaa piristämään. Esimerkiksi Iivo Johanssonin Sontsan alla -kappale Rihannan supermegahitistä muokattuna versiona on tällainen kappale. Kannattaa tosin tarkistaa, että kaikilla kuulijoilla on tajua tuontyyliselle huumorille.

- Sopivan hittipituiset biisit (kolme-kuusi minuuttia) pitävät vaihtelua yllä.

- Listan täytyy olla tarpeeksi monipuolinen ja pitkä, jotta jonkun eniten vihaaman bändin voi skipata, eikä siltikään jouduta toistamaan jo kuultuja biisejä (ellei joku erikseen sitä vaadi). Eri musiikkityylien tulee olla sopivasti edustettuna, jottei kukaan pahoita mieltään ja jotta kaikki saavat kuulla potentiaalista lempimusiikkiaan. Coldplay, Eminem ja Mötley Crüe mahtuvat oikeasti samalle listalle... Joo, mahtuvat ne. Jepjep.

- Sisältää muutakin kuin kaikista tavallisimpia ja helpoimpia biisejä. Laita soimaan kappaleita, jotka tuovat sinulle hyviä muistoja mieleen, mutta jotka voivat myös tavoittaa uusia kuulijoita kauttasi. Jos vaikka bongasit Anttilan alelaarista vitosella jonkun männävuosien parin levyn ihmeen yhtyeen, josta viehätyit, mikset haluaisi kertoa siitä myös kavereillesi?

- Jos taas tunnet mustasukkaisuutta bändejä kohtaan, älä laita listalle mitään sellaista, jonka haluat pitää itselläsi. Psst. Et voi oikeasti "omistaa" mitään bändiä, muista se.

- Hyvä soittolista on hyvä, jos päätät niin. Ei kannata hankkia itselleen päänsärkyä yhdestä soittolistasta. Vaikka järjestäisitkin pippalot, et ole vastuussa siitä, että jokainen viihtyy täydellisesti, sillä myös vieraiden luulisi kehittävän itselleen hyvää mieltä. Jos lymyilet koko ajan Ron Jeremyn vehje otsassasi, et ainakaan ole hyvää seuraa.

Pink - Get The Party Started (levyltä M!ssundaztood, 2001)

Turun yössä runojaan lukevat Pauliina Haasjoki, Ville Hytönen, Jussi Hyvärinen, Tapani Kinnunen, Marianna Kurtto, Satu Manninen, Reetta Niemelä, Annukka Peura, Miia Toivio, Johanna Venho, Sinikka Vuola, Katariina Vuorinen ja Juhana Vähänen. Tervetuloa viihtymään runouden parissa! Vapaa pääsy.

74-vuotias Cohen esitti kolmituntisessa konsertissa 23 laulua. Leppäsen luettelemista minulle tutuimpia ovat Dance me to the End of Love, Hallelujah, Everybody Knows, I'm Your Man, Who by Fire, jonka Leppänen sanoo nousseen yhtyeen loistosuoritukseksi, ja tietysti Suzanne, Bird on a Wire ja So Long, Marianne.

Mainitut laulut Mariannea lukuun ottamatta ovat myös sillä levyllä jota nykyisin useimmin Cohenilta kuuntelen, aivan erinomaisella livelevyllä, jonka laulut on koottu Cohenin vuosina 1988 ja 1993 tekemiltä kiertueilta. Molemmilla kiertueilla Cohen kävi Suomessakin.

Vuoden 1993 kiertueen jälkeen Cohen lopetti kiertueet ja vetäytyi luostariin kuudeksi vuodeksi. Lieneekö luostarielämän vai muun ansiota että Cohenia pitkään piinanneen depression pahin ote on viime vuosina kirvonnut. Leppänen sanookin että vanha pilkkanimi Laughing Lenny kuvaa nykyistä Cohenia oikein osuvasti.

Dylanologi Michael Gray tai joku muu mollasi jossain kirjassaan Cohenia siitä että tämä ei aina kuulosta aidolta vaan poseeraa teksteissään, tuntuu kuin viittilöivän "Hey, look here, look here, see how sensitive I am". Olen aina joskus melkein itseltänikin salaa pienesti nyökkäillyt Graylle tai muulle. Pitäisiköhän tuon sairaskertomuksen jälkeen lopettaa nyökkäily?

Cohenin bändissä soittaa jälleen kitaristi Bob Metzger, joka oli mukana myös -88 ja -93. Levyllä Metzger soittaa hienosti Cohenin laulua tukien ja kaikkea turhaa temppuilua vältellen.

Cohen ei nyt tule Suomeen, mutta on kuulemma toiveita että loppuvuodesta tulisi.

"Kriittinen pyöräretki kulkee niillä Helsingin tieosuuksilla, joissa pyöräilijät on unohdettu. Kulkue näyttää, missä autokaistojen sijaan tulisi olla pyöräkaistoja. Kriittinen pyöräretki tekee pyöräilystä varteenotettavan liikennemuodon. Pääkaupunkimme pyörätiet ovat huonosti suunniteltuja ja huonokuntoisia." -Takku.net

Kriittisiä pyöräretkiä järjestetään Helsingissä seuraavasti: 8.7.2008, 12.8.2008, 22.9.2008 ja 14.10.2008

Lisää tietoa aiheesta: http://www.kulma.net/liikennekampanja/tulevat.html

Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.

Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.

Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti... Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa...

Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään... Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, "saatana vittu kippis" -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.

Illan ja koko tämänvuotisen "Mega-Tuskan" päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja "yeah dude awesome" -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.

Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt... Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.

Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä...) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa...

Primordial - Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)

* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.

Tamperelainen kirjoittajayhdistys Viitapiiri ry järjestää tänäkin kesänä jokavuotisen Runopiha-tapahtuman Tampereen Tallipihalla (Kuninkaankatu 4). Runopiha on entiseen tapaan Eino Leinon päivänä 6.7. kello 18-21.

Yleisölle ilmaisessa runo- ja musiikkitapahtumassa esiintyy tunnetuinpana nimenä Sirkka Turkka. Turkan esikoisrunokokoelma Huone avaruudessa ilmestyi 1973. Kaikkiaan Turkka on julkaissut toistakymmentä runokokoelmaa. Hän on saanut lukuisia palkintoja, mm. Finlandia-palkinnon vuonna 1986 kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba.

Tänä vuonna ovat myös esillä Viita-akatemian ja Viitapiirin omat lahjakkaat kirjoittajat. Illan aikana esiintyvät Pirkanmaan kirjoituskilpailussa ensimmäisen sijan jakaneet Suvi Nousiainen ja Teppo Paulasto. Esiintymislavalle nousee myös kaksi runokokoelmaa julkaissut Marko Keskinen sekä kolme runoteosta ja kaksi romaania julkaissut Juha Siro. Mukana on perinteiseen tapaan myös Viitapiirin runoimprovisaatioryhmä Muuntaja, joka luo runoja yleisön antamista aiheista tilanteen ja tunnelman mukaan, sekä runoryhmä Ihoteollisuus, joka esittää omia runojaan säestettyinä.

Illan päättää Open stage -osuus, jossa yleisön sanataiturit saavat astua lavalle esittämään omia runojaan. Tapahtuman aikana päivystää myös Runotiski, mistä voi käydä eurolla tilaamassa viitapiiriläisen kirjoittaman runon.

Saavuimme kaverini kanssa alueelle tällä kertaa päivän aloittaneen Kalmahin aikana. Olin aiemmin epäillyt, etten pitäisi tästä, mutta kun saavuimme paikan päälle ja kuulin kierolta kuulostavan synamaton kaikuvan kesäpäivässä, en voinut olla pohtimatta asiaa uudelleen. Harmillisesti olimme alueella vasta bändin lopetellessa settiään, mutta täytyy sanoa, että bändi toimi paljon paremmin kuin aiemmin missään yhteydessä. Pitänee yrittää päästä näkemään heitä pian uudelleen.

Tässä ihan kokonaan nähdyt keikat:

Sotajumala (esiintyi Inferno-lavalla 14:30-15:15)

Sotaisaa death metaliaan suomeksi esittävä Sotajumala toimii livenä kuin lihaan uppoava luoti, tuntuu luissa asti ja kolisee myös päässä. Bändi oli varmassa kunnossa ja uusi Paratiisin kutsu (josta kehittelin mielessäni myös versiot Paratiisiin kustu ja Parasiitin kutsu ilman mitään tähdellistä syytä), toimi hyvin kaikkine "kuolema"-huutoineen. Yleisökin oli ihailtavan aktiivinen ja bändi hyvässä kunnossa. Hyvä aloitus festaripäivälle.

Behemoth (soitti päälavalla 15:15-16:15)

Puolan black metal -ihme Behemoth tuli ja teurasti. Bändi oli mukavassa vedossa, laulaja karismaattinen kaikkine raamatunrepimisineen ja muutenkin keikka viihdytti. En ole bändin tuotantoon vieläkään erityisemmin perehtynyt, mutta livenä bändi viihdytti jälleen. Ainoastaan päälavan soundit tekivät keikasta välillä aika tasapaksun, mutta onneksi bändi hoiti homman silti mainiosti kotiin.

Primordial (soitti Inferno-lavalla 19:45-20:45)

Voin tietenkin olla vähän jäävi sanomaan, mutta tässäpä olikin koko festareiden ehdottomasti paras keikka! Jo Tuska-ennakoinnissani kehuin bändiä suhteellisen (ja melkein suhteettomankin) ylitsevuotavasti, mutta oikeasti - tässä bändissä vain on Sitä Jotain, enkä käsittääkseni ollut ainoa keikasta täysin viehättynyt ihminen, niin harras, eläytyvä ja tiivis tunnelma pienessä Inferno-teltassa vallitsi. Laulaja A.A. Nemtheanga otti yleisönsä jälleen kerran enemmän kuin hyvin mukaansa, ja keikka toimikin lähestulkoon uskonnollisena elämyksenä, mikä on minun kaltaiselleni kuvia kumartamattomalle henkilölle melko suuri asia. Etenkin upeanmahtava The Coffin Ships ja keikan aloittanut Empire Falls tekivät tehtävänsä. Hienoa oli paitsi bändin, myös yleisön ihailtava omistautuminen asialle - yleisö kun lauloi kaikki kappaleet mukana ja vieläpä oikein. Uskomaton kollektiivinen kokemus, tällaista en ole kovin useasti kokenut. Mahtavaa, upeaa, hienoa. Seuraavaa keikkaa odotellessa. Tästä on hankala pistää enää paremmaksi, ja olen niiiin onnellinen siitä, etten joutunut pettymään lainkaan, vaikka odotin tältä keikalta aika äärettömiä. Täydellistä, sanoisinko. Tuntuu hassulta olla taas ihan rehellisesti fanityttö ja siihen päälle vielä teini-ikäinen. Erotuksena minun ja 12-vuotiaan itseni välillä lienee tässä tapauksessa lähinnä se, että tämän bändin julistetta tuskin tullaan Suosikissa näkemään.

Morbid Angel (varoitus hitaasti latautuvista sivuista) (esiintyi päälavalla 20:45-22:00)

No olihan tämäkin hyvä, mutta pakko kyllä sanoa, että edellisen Elämyksen jälkeen ei tuntunut juuri missään. Pitää siis keskittyä nolosti ulkomusiikillisiin seikkoihin: Yhdysvaltalaisbändin laulajan välispiikit olivat melkoista myötähäpeää herättäviä: "I heard there was some kind of Gay Pride in Helsinki this weekend? I was wondering, if there could be also this Metal Pride, yeaaaah!" (ei sanatarkka lainaus, ihan omasta muististani kaivoin). Itse en lämpene metalliveljeyden korostamiselle ja "uuh jeeh hewy vittu jee hevi on paskimmillaankin parasta!" -meiningille juurikaan, jota laulaja-basisti David Vincent tuntui viljelevän olan takaa, joten tuollaiset spiikit tuon luokan bändiltä tuntuivat lähinnä nolostuttavilta. No, sanoinhan, että keskityin epäolennaisuuksiin. Soitto kulki ja yleisö mylvi, ja kun vielä taivas avasi sadekiintiönsä, oli tunnelma laskevan auringon alla hieno, ja bändiäkin katsoi mielellään. Mutta joka solussa pyöri lähinnä Primordial, eivätkä jalat enää kantaneet kaikesta kivusta johtuen katsomaan keikkaa lähempää. Mutta hieno päätös hienolle festaripäivälle kuitenkin tämäkin.

Suuntasimme vielä kaverini kanssa Nosturiin jatkoklubille kuuntelemaan suomalaista black metalia. Ikäväkseni ensimmäinen bändi, Alghazanth joutui aloittamaan jo 22:30, kun Morbid Angel oli lopettanut kymmeneltä. Siirtymäaikaa Kaisaniemestä Telakkakadulle ei siis jäänyt mitenkään järkevästi. Tästä pyyhkeitä Nosturin suuntaan, sillä jonot puljun ulkopuolella olivat vähän turhan pitkät ja liikkuivatkin aika hitaasti. Näin onneksi kuitenkin noin puolet kyseisen orkesterin keikasta, eikä siitä ole muuta sanottavaa, kuin että toimi. Erittäin hyvin itse asiassa.

Enochian Crescent, muutamilla verisillä tempauksillaan hieman kyseenalaista mainettakin niittänyt mustan metallin sanansaattaja, toimi myöskin hyvin livenä. Bändin "pakollinen hitti", Väkisinkastettu, kruunasi koko keikan. Omalla kohdallani alkoi tosin turnausväsymys jo näkyä sen verran paljon, että keikkaan keskittyminen tuntui paikoitellen astetta haastavammalta tehtävältä. Sama kohtalo osui Hornan keikalle, joka sekin toimi niiltä osin, joilta kykenen sitä järkevästi muistamaan. Ammattimainen ote ja karismaattinen live-esiintyminen eivät jättäne moniakaan kylmäksi.

Lauantaina paras näkemäni keikka oli ehdottomasti Primordialin tarjoama tunti. Myös Alghazanth toimi varsin mallikkaasti.

KYPCK (soitti Inferno-lavalla 15:45-16:30)

Varsinaisesti tämänvuotisen Tuskan aloitti Mokoma, mutta koska saavuimme kaverini kanssa alueelle suhteellisen myöhään, emme ehtineet mokomaa bändiä nähdä, mutta eipä se jäänyt kaivertelemaan sen kummemmin, ja tämän Kypckin, jota olin etukäteen odotellutkin jo, sain kuitenkin todistaa.

Ja petyin. Jotenkin keikka oli paljon vaisumpi kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, jossa bändi yllätti ja upposi upealla show'llaan. Tuskassakin meno oli ihan kohtalaisen menevää, mutta jotenkin etenkin bändin laulajalla tuntui olevan vähän huonompi päivä. Kappaleet tuntuivat vyöryvän eteenpäin jotenkin vähän turhankin saumattomasti. Voisi melkein puhua rutiinikeikasta, mutta se voisi olla jo vähän turhan ilkeää.

Keikan parhaita paloja olivat tyylillä ja tunteella vedetyt 1917 sekä Black Sabbath -laina Black Sabbath, jonka bändi totisesti taikoi oman itsensä kuuloiseksi. Toivottavasti bändiä ehtii vielä nähdä ympäri maita ja mantuja, sillä vaikkei tämä keikka itseäni (osittain ehkä ajankohdastaankin johtuen) lämmittänyt niin hyvin kuin ydinreaktorin hajoaminen voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä, odotan bändin tulevia koitoksia suurella mielenkiinnolla.

Amon Amarth (esiintyi päälavalla 16:30-17:30)

Ruotsista ponnistavan Amon Amarthin jylhä viikinkimetalli kajahti ilmoille heti venäläisten tuulahdusten jälkeen. Jonotin paitoja bändin aloittaessa, mutta kesken jonotuksen oli pakko siirtyä katsomaan itse keikkaa, sillä bändi kuulostikin paremmalta kuin odotin. Tunnin pituinen keikka oli viihdyttävä ja itselleni tuntemattomat biisitkin toimivat jopa päälavan yleensä vähän kehnommilla soundeilla varustettuna.

Yleisö oli bändin menosta vaihtelevan kiinnostunut. Bändinjäsenten sarvista nauttimat drinkit tosin saivat yleisöltä vallan riehakkaan vastaanoton, ja kyllähän pieni juomatauko hienolta näytti. Haluaisin kaikesta huolimatta todistaa bändin vähän pienemmillä lavoilla, sillä tunnelma meinasi välillä valahtaa tympeän puolelle massiivisen yleisön sisältäessä kaikenkirjavaa metallifania pelkkien hurmioituneiden viikinkisotureiden sijasta. Esimerkiksi jollain keskisuurella klubilla nähtynä tunnelma voisi olla paljonkin eeppisempi, mutta niinhän se menee toisaalta jokaisen festaribändin kohdalla.

Carcass (soitti päälavalla 18:30-19:45)

Varmaan monen kohdalla koko kinkereiden odotetuin bändi, onhan tämä brittiretkue kuitenkin kulkenut pitkän taipaleen aina 1980-luvulta asti pitäen kymmenen vuotta hiljaiseloa ennen viimevuotista uudelleenyhdistymistään. Itse en sattuneista syistä ole bändin alkutaivalta todistanut, eikä deathmetallinen grindcore ole koskaan ollut niitä ykkösgenrejäni, mutta odotin silti mielenkiinnolla tämän bändin esiintymistä, etenkin, kun kaverini kehuivat bändiä maasta otsonikerrokseen ennen keikkaa.

Ja kyllähän bändi kieltämättä sai yleisön puolelleen. Soitto kulki (mitä nyt laulaja-basisti Jeffrey "Jeff" Walker unohteli sanoituksia, mutta paikkasi kuitenkin aina mokansa hyvin) ja bändin meininkiä oli ilo katsella. Yleisön tietynlaisen nostalgisen hartauden saattoi tällainen Carcass-maallikkokin aistia ja kuulla jo kaukaa.

Keikkaa varjosti tosin hieman bändin alkuperäisrumpali Ken Owenin puuttuminen, mutta kyseinen herra ei voi fyysisestä tilastaan (oli koomassa joskus vuonna 1999) johtuen ilmeisesti rummutella enää lainkaan, ja hänet onkin bändin uudelleenyhdistymiskiertueella korvannut Arch Enemy -rumpali Daniel Erlandsson. Jeff Walker vastasikin illan parhaasta välispiikistä sanomalla dramaattisesti: "Ken Owen is in a better place" ja pienen tauon jälkeen: "Nottingham."

Entombedin keikkaa en nähnyt, sillä koko Sue-lavan edusta oli ihan täyteen ahtautunut, joten tyydyin osaani keikkaa sivulta kuunnellen. Paha sanoa siitä sen enempää, sillä olinpaikkaani soundit yms. kuulostivat aika puurolta, mutta kaverini ainakin oli keikasta melkoisen haltioitunut.

Dimmu Borgiria en halunnut nähdä vieläkään, ja painuimmekin kaverini kanssa kohti Tavastia-klubia, jossa oli virallisen Tuska-jatkoklubin esiintyjiksi lipussa mainittu hitaammanpuoleista tunnelmointia hyödykseen käyttävä Swallow the Sun sekä uuden polven räminää edustava Medeia. Lisäksi paikalla näytettiin ennen keikkoja metallimusiikkivideoita.

Medeia (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Bändin meno toimi yllättävän hyvin, aiemmin näkemistäni keikoista en ole ollut erityisen vakuuttunut. Bändin laulajana vaikuttaa Rotten Soundistakin tutuksi tullut Keijo Niinimaa, joka hoitaa tonttinsa tässäkin yhtyeessä vallan mallikkaasti. Kappaleet tuntuivat toimivilta ja muutenkin keikka oli viihdyttävä. Saapa nähdä, jos jaksaisi joskus tutustua paremmin tähän bändiin, joskin sen edustama, nopeuteen ja brutaaliuteen luottava meno ei niitä omia suosikkejani olekaan.

Swallow the Sun (soitti Tavastian jatkoklubilla)

Odotin taas valtavasti tätä keikkaa, onhan tämän bändin musiikki vienyt minut mennessään jo aikoja sitten. Todistin keikkaa hyvältä näköetäisyydeltä, ja kyllähän bändin soitanta taas osui ja upposi vallan hyvin. Bändin syksyllä ilmestyvältä Plague of Butterflies -julkaisulta, joka tullee sisältämään yhden, 35 minuutin pituisen kappaleen, oli settilistaan kelpuutettu n. seitsemän minuutin pätkä, ja se kyllä toimi alkunsa emperormaisuudesta aina viimeisiin henkäyksiinsä saakka ja sai ainakin tämän tyttösen odottelemaan julkaisua suurella mielenkiinnolla. Olin kuullut uutta materiaalia ennenkin jo aiemmin tänä vuonna olleella klubikeikalla. Viime vuoden Hope-levyn tunnelmia on tunnuttu jalostavan astetta julmempaan suuntaan, mutta toisaalta myös tutut herkät elementit loistavat mukanaolollaan.

Lisäksi settilista oli todella onnistunut sisältäen mm. suosikkikappaleitani Out of this Gloomy Lightista Don't Fall Asleepiin. Tämä keikka oli hyvä päätös hyvin alkaneille festaroinneille!

Perjantain parhaat keikat tarjosivat mielestäni Carcass ja Swallow the Sun.

ViTa:n ottelut alkusarjassa:

Perjantai 1.8. 

• klo 08:45-09:25 ViTa - PuiU
• klo 16:15-16:55 FC Reipas Mustat - ViTa

Lauantai 2.8.

• klo 08:00-08:40 VaNa - ViTa
• klo 11:45-12:25 SV Ketut - ViTa
• klo 17:00-17:40 ViTa - MuVi B

Sunnuntain 3.8. loppupelit pelataan alkusarjan sijoitusten mukaan siten, että kaikilla on vähintään 2 ottelua. Sijoista 1-4 pelaavilla on 3 ottelua.

Tarkempi turnausinfo löytyy  FC HIK:n sivustolta.

-Raimo

Suurenna kuva

Panoraama | Lisätietoja

Muttei siis tullut mentyä. Olisiko menemättä jääminen voinut johtua siitä ettei nyt ollut Johnny Winteriä ja viime vuonna oli? Ei kai sentään, eihän Johnny Winter ikinä mikään suosikki minulle ole ollut, en ole koskaan omistanut yhtäkään Winter-levyä, eihän mies osaa edes laulaa ja kyllä bluesmiehen pitää osata laulaa.

Vai olisiko Winter kuitenkin edustanut jotain suurta, jotain suurempaa, jotain joka statukseltaan ylti edes vähän lähemmäs niitä Gronowin esittelemiä vanhoja mestareita, viimeistä myöten manan majoille menneitä, soittonsa soittaneita. Oliko Winter tämänvuotisia parempi viimeinen esiintyjä, kohokohta, se jota odotetaan, se joka huipentaa?

Ei siis tullut mentyä. Vähän huonoa olisi ehkä ollutkin joutua tästä yli pyyhkäiseen hakkaavan sadekuuron alle jos se sama ennätti Vanhankylänniemeen asti. Mutta ensi vuonna mennään. Jos ei mennä niin vähän huonoa.

Mukaan tarvitset
- itsesi
- kaverin
- sisällä tai ulkona pelattavia pelejä, sään tai mielihalun mukaan
- sen mitä haluat grillailla - vihreää salaattia ja mehua tarjoaa KO!

Ulkona on tilaa pelata ainakin kroketin ja petankin tyyppisiä pelejä,
frisbeetäkin mahtuu heittelemään, mutta ultimate tuskin onnistuu.

Sisätiloina toimivat tarvittaessa ainakin Luukkaisen residenssi ja
mahdollisesti pj Tuure Puurusen edustusasunto samaisessa talossa.

Kerropa siis itsellesi ja kaverille näin:

Keskiviikkona 2.7. klo 17.30 alkaen
Vehkakuja 2:n pihallla
(K-market Länsiväylältä Kortepohjaan päin, uudet punatiiliset kerrostalot)

Tervetuloa! :)

-viestin välitti PM-

Vacklin seurasi lapsinäyttelijöiden Ilmari Järvenpään, Vinski Pyykösen, Elias Erosen ja Onni Tommilan valmistautumista kuvauksiin.

Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.

Primordial

Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow'staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).

Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä "myyvän" sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.

Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.

Esimakua bändin livekunnosta:

Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)

Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories

Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb

(kyseisestä kappaleesta)

Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä...), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).

Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.

Puhun siis tietenkin lokkiystävistämme, jotka olen kokenut tarkkailijan roolistani erittäin päällekäyviksi etenkin Tuska Open Air -festareilla. Itse olen toistaiseksi säästynyt näytteiltä näiden lintusten ruoansulatusjärjestelmän toimivuudesta, mutta veikkaan, että jos merkit pitävät paikkansa ja linnut käyvät vuosi vuodelta aggressiivisemmiksi (lopulta lähestulkoon hitchcockmaisiksi?), saatan minäkin joutua näiden siipeilijöiden uhriksi. Sen vuoksi ajattelinkin koota tähän muutaman lintuaiheisen kappaleen ikään kuin itseäni säästääkseni. Ja huonon huumorin vuoksi myös, tietenkin.

Eli tässä siis oodeja Tuska Open Airin lokki-invaasiolle, ihanat puluseni.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Lintu (levyltä Itku pitkästä ilosta, 2000, tämä liveversio Tuskasta vuodelta 2003)

Tauski - Lintu pieni (levyltä Aikamatkaaja, 2001)

Lynyrd Skynyrd - Free Bird (levyltä (pronounced 'lĕh-'nérd 'skin-'nérd), 1973.)

Nelly Furtado - I'm Like a Bird (levyltä Whoa Nelly!, 2000)

Never come to mama!

Kauppa kuvaa valintojen tekemistä. Jos ostaminen ei onnistu, on mahdollista, että jotkut toiveet elämässä eivät ole toteutuneet. Miten tuo liittyy sitten minuun? Minähän olen se myyjä. Ehkä pelkään, etten voi antaa ihmisille heidän tarvitsemaansa. Tunnen syyllisyyttä, jos en voi auttaa. Asiakkaat edustavat väkijoukkoa, jolla on yhteinen tavoite. Minä jään tämän joukon ulkopuolelle. Tätä minä osaltaan pelkään. En halua jäädä ulkopuolelle kärsimään.

Heavy Metal Perse (soitti torstaina Foster's-kaljateltan lavalla kello 21:30 ja oli näin ollen koko tämänvuotisen koitoksen ensimmäinen esiintyjä)

Saavuin paikalle torstaina jo hyvissä ajoin, joten olin jo aika innostuneissa fiiliksissä, kun kello vihdoinkin ylitti iltayhdeksän ja pääsin festarialueen kaljatelttaan odottelemaan Heavy Metal Persettä. Tämä eräänlaisen kulttistatuksenkin saavuttanut sankarimetalliyhtye julkaisi tänä vuonna ensimmäisen, Eripura-nimeä kantavan kokopitkänsä kahdeksannen toimintavuotensa aluksi. Olen ollut yksi niistä, joille bändi on ollut oikeastaan yhtä kuin heidän "se biisinsä", eli:

Legenda Taikamiekasta (kappale tai sen päivitetty versio löytyy yhteensä kolmelta bändin julkaisulta, joista viimeisimpänä Heavy Metal Perseen ja saksalaista power metal -legendaa Gamma Rayta coveroivan Guardians of Mankind -bändin yhteissinkulta nimeltä Legenda Taikamiekasta / Kuninkaidenlaakso, 2004. Matias Palm laulaa myös Guardians of Mankindissa.)

Olen toki ollut tietoinen, että bändin lahjakkuus on paljon muutakin kuin pelkkää tuon kappaleen tarttuvuutta ja hienoutta. Tykkäsinkin keikasta valtavasti. Miesten soittoa oli ilo seurata, ja Matias Palm on laulajana kiistattoman monipuolinen, mikä ääni! Keikalla oli leppoisa tunnelma ja yleisökin otti bändin hyvin vastaan. Todella hyvä aloitus näille kinkereille, mutta täytyy kuitenkin hieman harmitellen myöntää, etten välttämättä innostunut materiaalista niin paljon kuin olisin toivonut, mutta se johtui varmasti lähinnä omista kuningasluokan odotuksistani. Pitää tutkiskella bändin taikamiekkalegendatonta diskografiaa vielä paremmalla ajalla ja omissa oloissa (siten saan yleensä musiikista eniten irti). Legenda Taikamiekasta pitää toivon totisesti elossa!

Shade Empire (esiintyi perjantaina Vihreällä, eli päälavalla, kello 14:00, ja avasi siis ensimmäisen varsinaisen festaripäivän)

Etukäteen vähän pohdiskelin Shade Empiren aikaisen keikka-ajankohdan toimivuutta, mutta painostava ilma ja krapulainen yleisö olikin vallan hyvä pohja bändin teolliselle metallille. Kun Esteri vielä teki goatset ja pisti taivaan vuotamaan vettä, oli tunnelma vallan happosateinen. Vettä tosiaan tuli ja tuli ja tuli. Onneksi yleisöllä ja bändillä riitti kuitenkin virtaa ja keikka sujui mallikkaasti. Myös bändin pyrotekniikat ansaitsevat erikoismaininnan, kovin olivat ihmisennäköisiä kaikissa Red Hot Chili Peppers -sukka-asuissaan. (Lavalle siis kutsuttiin "pyrotekniikka" paikalle, ja se koostui kahdesta muusikonretkusta pukeutuneina jätesäkin ja teipin yhdistelmästä tehtyihin palasiin.)

Settilista oli tuttu ja turvallinen ja kattoi kappaleita bändin kaikilta kolmelta levyltä keskittyen kuitenkin odotetusti tänä vuonna ilmestyneen Zero Nexus -levyn materiaaliin. Jäin kaipaamaan omaa suosikkiani, Human Sculpturea (löytyy esikoislevyltä Sinthetic, 2004), mutta kaikkea ei voi saada... Keikka oli kuitenkin vallan mainio ja sadekin lakkasi jossain vaiheessa.

KYPCK (esiintyi myöskin päälavalta perjantaina viiden aikaan)

Nummirock-ennakoinnissani mainostin odottavani tätä keikkaa (käyttäen sanaa 'mielenkiintoinen' ainakin neljästi) ja voin kertoa, että kyllä kannatti! Aivan mielettömän hyvän keikan tarjosi tämä retkue kiväärinmuotoisine kitaroineen ja punatähtisine hattuineen. Mietin aiemmin, että bändin keikan heikoksi lenkiksi saattaa muodostua kappaleiden hidastempoisuus, mutta eihän se haitannutkaan sitten yhtään, vaan 60 minuutin settiin jaksoi keskittyä vallan mainiosti. Huomasin lumoutuvani materiaalista enemmän kuin mistään muusta hetkeen, ja se oli hyvä havainto. Keikasta jäi todella vakuuttunut fiilis siitä, että tämän bändin mahdollisuudet ovat ainakin omassa karsinassaan todella potentiaaliset. Sbasiba!

Satyricon (soitti päälavalla klo 23-24)

Muuan sattuneesta syystä katsoin vain tämän keikan alkupuoliskon, ja täytyy sanoa, että olin aavistuksen pettynyt. Olisin toivonut, että olisin syttynyt tästä Black Metalin sanansaattajasta asteen enemmän, mutta ei oikein livenä lähtenyt omalla kohdallani. Kaikki oli vain ihan ok:ta / ihan hyvää, ja se on mielestäni aina enemmän negatiivista kuin positiivista, jos puhutaan yhdestäkään taiteenlajista. Olisi pitänyt varmasti nähdä koko keikka, sillä bändin itselleni tutummat biisit oli tietenkin sijoitettu settilistassa juuri loppupäähän. Bändin sivuilla taustalla soinut pätkä uudelta My Skin Is Cold -ep:ltä kyllä maistui. Saas nähdä, josko joskus jaksaisin innostua tästäkin bändistä vähän enemmän.

Nummen “haluan ehdottomasti nähdä” -bändit, joita en nähnyt aikomuksesta huolimatta: Korpiklaani, Watain, Turisas, Axegressor, Hellbox plays Venom, Maiden Invasion plays Iron Maiden

Erityisesti harmittamaan jääneet missaukset: Korpiklaani (muistelin, että olisin voinut Tuskassa tämän nähdä, joten seuraa valinta tämän ja Job for a Cowboyn välillä...), Turisas (ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää, mutta ehkä vielä eräänä päivänä näen tämän...), Watain (syksyllä voisi olla uusi mahdollisuus...)

Nummen “välttelen”-bändit, jotka onnistuin välttämään: In Flames, Norther, Teräsbetoni

Kaiken kaikkiaan jäi todella hyvä fiilis koko festarista taas kerran, viihdyin mainiosti. Ensi vuoden meininkeihin on enää vajaa vuosi, jee! Ja kohtapuoliin sitten onkin jo Tuska, josko siellä näkisi enemmän bändejä...